Kaikki Eurooppaan liittyvät kirjoitukset ulkosuomalaisen kirjoittamassa matkablogissa.
Pariisi, Lontoo vaiko sittenkin Praha? Mikä on paras kaupunki lomailuun, mistä löytyvät parhaimmat piazzat, kivoimmat korttelit, söpöimmät sillat? Entä oletko kohdannut pettymyksiä, onko joku kaupunki yliarvostettu?
Tule kertomaan siitä Twitteriin ensi maanantaina 13.7. klo 20 Suomen aikaa!
Jos et tiedä mistä on kyse, tsekkaa #matkachatin ohjeet sekä koosteita edellisistä chateista.
Nyt seuraa jotain, josta olen todellakin innoissani, jonka takia olen selaillut matkaoppaita ja internetiä, googlettanut lentoja, majapaikkoja ja maailmanperintökohteita, ja hionut tekstejä yömyöhään kaiken muun lomassa. Siis mitä?
Jonkin aikaa sitten Matkapojat lähestyi minua tarjouksella: suunnittele meille blogisi nimikkomatka. Ja minähän suunnittelin! Selvää oli alusta alkaen, että matka keskittyisi eurooppalaisiin maailmanperintökohteisiin, ja koska halusin sisällyttää matkaan kohteita, joita en ole vielä itse nähnyt – matkan toteutuessa lähtisin sille tietenkin itse mukaan – niin päädyin pitkän pohdinnan jälkeen Kaakkois-Eurooppaan. Tarkemmin: Bulgariaan ja Makedoniaan!
Located about 110 km outside of Sofia, Bulgaria is the Rila Monastery. It was the highlight of my trip to Sofia. — Nomadic Matt
Each of the wines we tried, from the semi-dry Muscat Ottonel to the intense Vranec Reserve, were excellent. And it was a pleasure to learn about and slowly enjoy them on the restaurant’s terrace, while the sun settled down behind the gorgeous Macedonian hills. — Macedonia for 91 days -blogi
Yhteenvetona Makedoniasta voisi todeta, että siinä missä aina joskus jostain paikasta sanotaan, että se on kuvankaunis, niin Ohridin osalta voisin vaikka sanoa, että tuo piti oikeasti paikkansa – maisemat olivat monessa paikkaa oikeasti kuvankauniit! — Pirkko Meriharakka-blogista
Tarkempi matkaohjelma nähtävissä täällä.
Miltä vaikuttaa, kiinnostaisiko lähteä matkalle? No nyt on sinulla mahdollisuus edesauttaa tämän matkan järjestymistä. Seitsemän muutakin suomalaisbloggaria suunnitteli omat nimikkomatkansa, ja niiden kesken on parhaillaan käynnissä äänestys, joten käypä äänestämässä tämä matka Matkapoikien ohjelmaan! Äänestys on auki 6. kesäkuuta saakka, ja kaikkien äänestäneiden kesken arvotaan Matkapoikien matkalahjakortti. Äänestämään ei valitettavasti pääse ulkomailta, joten jos et ole Suomessa, kannattaa vinkata tästä arvonnasta suomalaisille kavereille.
Suuremman arvonnan lisäksi yhdellä onnekkaalla on mahdollisuus voittaa Viking Linen risteilylahjakortti, ja tähän arvontaan osallistuaksesi riittää, että jätät kommentin joko tähän postaukseen tai Facebookin puolella kilpailusta kertovaan statukseen. Kommentoimalla molempiin tuplaat mahdollisuutesi, ja minusta olisi kiva kuulla, jos sinulla on kokemuksia Bulgariasta tai Makedoniasta, tai jos ei, miltä tämä matkasuunnitelma vaikuttaisi. Tietenkin arvostan, jos olet käynyt äänestämässä tätä matkaa Matkapoikien kisassa, mutta tämä ei ole edellytys osallistumiselle. Tässäkin arvonnassa vastausaikaa on 6. kesäkuuta asti.
Arvontaonnea! Ja koska matkaan on kivempi lähteä porukalla, kannattaa vinkata tästä arvonnasta mahdolliselle matkaseurallekin! ;)
Sade piiskaa vasten kasvoja, pari tuntia aiemmin ostettu sateenvarjo on jo puoliksi hajalla ja tennarini ovat läpimärät. Brú na Bóinnen hauta-alueella on juuri niin sateista kuin Irlannista kuvittelisi. Sisälle Newgrangen hautaan mahtuu vain puolet ryhmästä kerrallaan, ja kun opas kysyy, ketkä haluaisivat mennä sisään ensimmäisessä ryhmässä, reagoin salamaakin nopeammin. Kyllä, pois tästä sateesta!
Haudan sisällä käytävä kapeni kapenemistaan ja jouduin pian kyyristelemään päästäkseni liikkumaan kivien alla eteenpäin. Minulla on lievä ahtaan paikan kammo, joten jännitin etukäteen tätä osuutta vierailusta, mutta kapea käytävä ei lopulta ollutkaan ahdistava, koska sen yllä kulki toinen kapeampi käytävä, johon katto aukesi vähän väliä, ja jonka merkitys selvisi myöhemmin. Opas oli pyytänyt jo ulkopuolella kaikkia laittamaan kamerat laukkuun, jotta ne eivät kolhisi tuhansia vuosia vanhoja seiniä, ja myös koska Newgrangen sisällä oli kuvaaminen kielletty.
Perillä kammiossa yritimme ahtautua toistemme ohitse tutkimaan kolmea alkovia, jotka yhdessä sisääntulokäytävän kanssa muodostivat ristin. ”Ei mitään tekemistä kristinuskon kanssa”, opas totesi ja selvensi, että risti on ollut käytössä symbolina jo kauan ennen ajanlaskun alkua. Kaikissa kolmessa alkovissa oli seinillä geometrisiä kaiverrettuja kuvioita – parissa myös 1800-luvun turistien jättämiä terveisiä mallia ”John Smith kävi täällä, kesäkuu 1876” – ja yhdessä oli laakea maljan muotoinen kivi. Hautaa kutsutaan haudaksi, koska aiemmin jokaisessa alkovissa oli samanlainen kivi, jonka päältä arkeologit löysivät ihmisten poltettuja jäänteitä. Kuitenkin todennäköisemmin Newgrangea käytettiin monipuolisesti uskonnollisiin riitteihin; kyllähän kirkkoihinkin on haudattu ihmisiä, vaikka niitä käytetään paljon muuhunkin. Newgrangen todellinen käyttötarkoitus jää kuitenkin arvailun asteelle, sillä kirjoitettua perintöä ei tuolloin vielä ollut Irlannissa.
Oli Newgrangen käyttö mikä tahansa, talvipäivänseisauksena täällä varmasti kuhisi. Tuolloin aamuaurinko säteilee haudan sisälle 19 metriä pitkää käytävää pitkin 17 minuutin ajan ja valaisee perimmän alkovin takaseinän kuviot. Huhtikuussa kammioon ei taatusti päässyt pienintäkään valonsädettä, ja opas demonstroi tätä sammuttamalla valot. Ne parikymmentä sekuntia täydellistä pimeyttä tuntuivat tooodeellla pitkiltä… kunnes sitten opas alkoi pikkuhiljaa valaisemaan kammiota nousevan auringon suuntaisesti sijoitetulla lampulla, joka loi kellertävän valonsäteen lattian poikki.
Maagista. Ja vähän aavemaista. Oli ihan kiva päästä ulos.
Brú na Bóinnen alueen haudat rakensivat kivikautiset irlantilaiset noin 5000 vuotta sitten, mikä tekee siitä yhden vanhimmista ihmisen rakentamista yhä pystyssä olevista rakennelmista. Vertailun vuoksi Stonehenge on reilut 4000 vuotta vanha ja Gizan pyramidit noin 4500 vuotta vanhoja – kaikki ihan käsittämättömiä lukuja. Vielä käsittämättömämmäksi Brú na Bóinnen haudat tekee se, miten ne rakennettiin. Kivikaudella ei ollut erityisen kehittyneitä rakennusmetodeita: monta tonnia painavat kivet raahattiin paikalle käsivoimin, ne aseteltiin jollain ilveellä juuri sopivasti vinoon että sadevesi ei koskaan pääsisi hautakammioon, enkä nyt edes aloita siitä, miten valtava hautakammio tai hieman nouseva käytävä oli saatu juuri sopivaan kulmaan talvipäivänseisauksen aamuauringon kanssa.
Sillä aikaa kun jälkimmäinen puolikas ryhmästämme vieraili haudassa sisällä, minä kiersin paikan ympäri ihmetellen geometrisiä kuvioita, joita oli kaiverrettu kiviin sinne tänne. Näiden merkitys on hukkunut aikojen saatossa, mutta kivet itsessään olivat hienoja, ja Brú na Bóinnen käytävähaudat ovat eniten koristeltuja koko Länsi-Euroopassa. Kun hauta ”löydettiin” uudestaan 1600-luvulla, kivet eivät olleet näin hienosti aseteltuja, vaan ulkopuolen rakensivat arkeologit 1960-luvulla, jotka löydettyjen kivien perusteella laativat parhaimman arvauksensa siitä, miltä hauta joskus aikoinaan oli näyttänyt.
Tämän kokoinen kukkulahan ei mihinkään ikinä kadonnut, mutta aikojen saatossa sen merkitys hautana tai rituaalipaikkana unohtui ja se sai mystisiä, toisenlaisia merkityksiä. Roomalaisten aikoihin ajateltiin, että haudat olivat Irlannin jumalten kotipaikka, ja alueelta on löytynyt roomalaiskolikoita, joita pyhiinvaeltajat ovat tuoneet mukanaan. Koko alue on saanut nimensä irlantilaisen Dagda-jumalan rakastajattaren, Bóinn-jumalan mukaan, joka hallitsi hautojen vierestä soljuvaa Boyne-jokea. Pitkään irlantilaiset pitivät aluetta pyhänä eivätkä halunneet koskea hautoihin, jotta eivät suututtaisi jumalia, mutta vuonna 1699 paikallinen maanomistaja Charles Campbell käski työläistensä kaivamaan haudan sivua, jotta hän saisi siitä kiviä käyttöönsä. Sisäänkäynnin löydyttyä työläiset kaikkosivat, mutta Campbell jatkoi yksin kaivuutöitä, pääsi sisälle kammioon, ja loppu onkin sitten arkeologista historiaa.
Newgrangen hautaan sisälle mahtuu kerrallaan vain 10 ihmistä, joten talvipäivänseisauksen valoihmettä ei kovinkaan moni pääse seuraamaan. Joka vuosi kuitenkin 50 onnellista voittaa avec-kutsun, jotka jaetaan 16.-26.12. aamuille, sillä valoilmiö näkyy haaleampana myös viitenä talvipäivänseisausta ympäröivänä päivänä. Jos näkyy. Jos sää on kuten meillä oli, niin sitten ihmetellään parikymmentä minuuttia pilkkopimeää. Loton voittaja voi todellakin tuntea olonsa lottovoittajaksi, koska kutsulottoon osallistuu joka vuosi noin 30 000 ihmistä. Olisin itsekin osallistunut, jos olisin pitänyt mahdollisena matkaa Irlantiin ensi joulukuussa, mutta nyt jäi väliin.
Hautaan pääsee vain rajoitettu määrä vierailijoita päivässä, joten omalla autolla liikkuessa kannattaa tähdätä visitor centerille mahdollisimman aikaisin. Julkisilla Dublinista paikalle pääsee vain yhdellä hyvin pitkällä yhteydellä, joten itse kävin paikalla Mary Gibbonsin ohjatulla kierroksella, mikä oli ehdottomasti oikea ratkaisu. Kierrosaikataulu oli näin taattu, ja Mary selosti koko matkan ajan Irlannin historiaa tuhansien vuosien ajalta kiinnostavasti ja kuivalla huumorilla höystettynä. Newgrangen lisäksi kierrokseen kuului Taran kukkulat, mistä lisää myöhemmässä postauksessa! Maryn kierrokset täyttyvät kesäisin, joten varaus kannattaa tehdä kuumimpaan turistiaikaan ainakin viikkoa etukäteen.
Luxemburgista viimeksi poislähtiessä totesin, että en ole vielä asunut täällä tarpeeksi kauan, että voisin kirjoittaa tällaisen postauksen. Nyt olen. Taannoin Georgiasta pois muuttaessa kerroin oppineeni neljässä kohdassa tavoille; nyt täältä pois muuttaessa listassa on vain kaksi kohtaa, jotka eivät päde minuun. Haluaako joku arvata, mitä ne ovat?
Alivuokralaisella on jo asuntoni avaimet, pakkaus on käynnissä, ja taksi tulee noutamaan minut alaovelta kentälle 16 tunnin päästä. Äddi & Merci, Luxembourg!
PS. Muistathan käynnissäolevan bloggaajien SPR:n Nepal-keräyksen. Uuden järistysen myötä Nepalissa tarvitaan nyt tukea enemmän kuin koskaan.
Luxemburg on täynnä erilaisia EU-instituutioita, mutta niihin pääsee valitettavan harvoin vierailulle. Toukokuun alussa Eurooppa-päivänä EU-tuomioistuin kuitenkin avaa ovensa, ja pari vuotta sitten minäkin kävin katsomassa, minkälaisissa tiloissa Euroopan oikeutta käydään.
Pääsalin päällä roikkuu hökötys, jonka on tarkoitus muistuttaa kultaista meduusaa, mutta joka minun silmääni näyttää hyttysverkolta. Hökötyksen samoin kuin koko vuonna 2008 uudistetun tuomioistuinrakennuksen suunnitteli pariisilaisarkkitehti Dominique Perrault.[/caption]
EU-tuomioistuin ratkoo tapauksia, joissa EU-maat eivät ole soveltaneet lainsäädäntöä oikein, EU-toimielimet ovat riidoissa keskenään tai riidoissa maiden kanssa, tai joku yksittäinen ihminen tai yritys on haastanut EU:n oikeuteen. Jokaisesta jäsenvaltiosta on yksi tuomari, joiden lisäksi on nimitetty yhdeksän julkisasiamiestä – joku ranskalaisen tuomioistuimen omituisuus – joista tällä hetkellä yksi on suomalainen. Suomella on siis aika vahva edustus EU-tuomioistuimessa, jonka virallisena työkielenä on vain ja ainoastaan ranska.
Vaikka käsittelyt ovat ranskaksi, ne tulkataan haastajien omalle äidinkielelle. Eli jos vaikka suomalainen yritys haastaa jonkun EU-instituution oikeuteen, tulkit tulkkaavat tapahtumat ja myös oikeusasiakirjat käännetään suomeksi. Tämän takia tuomioistuimella on töissä kokonainen tulkkien ja kääntäjien armeija, ja tuomioistuimen kaksi korkeaa kultaista tornitaloa ovat lähes pelkästään kääntäjien työtiloja.
Hienojen salien ja ns. julkisten tilojen vastapainoksi varsinaiset työtilat ja tuomareiden kabinettikäytävät olivat huomattavasti maltillisempia. Sieltäkin löytyi purppuranväriset kokolattiamatot – jotain mitä en ihan heti kykenisi kuvittelemaan omalle toimistolleni – mutta toisaalta eräskin Ruotsin tuomarin kabinetissa töissä ollut kaverini oli joutunut tuomioistuimen rempan ajaksi töihin raksaparakeistä kyhättyyn väliaikaisrakennukseen. Työtilojen tasot taitavat olla vähän arpapeliä.
Tuomioistuimen tuomarit kokoontuvat välillä keskustelemaan keskenään aurinkoiseen kokoushuoneeseen, jonka pöytä on niin iso, että sen ääreen mahtuvat hyvin kaikki 28 tuomaria ja tarvittaessa julkisasiamiehet päälle. Kokoushuoneessa minua kiinnosti sen yhtä seinää peittävä kirjahylly, josta löytyi opusta toisen perään, kaikki samanlaisia. Niihin oli painettu kaikki EU-tuomioistuimen ratkaisut, käännettynä kaikille EU:n virallisille kielille – ihan hyvä määrä paperia.
Monikielisen ja -kulttuurisen tuomioistuimen arkipäivä näkyi muuallakin kuin pelkissä käännöksissä ja tulkkauksissa. Tiedättekö ne brittijuristit, jotka kulkevat ympäriinsä pompööseissä peruukeissa? Ranskalaisilla puolestaan on mustien mekkojensa alla komeat olkatoppaukset, italialaisilla viittoja kultatupsuin, belgit pukeutuvat punaiseen ja portugalilaisilla on kultamitalit kaulojensa ympärillä. Tuntuu, että pohjoismaalaiset juristit ovat ainoita, jotka pukeutuvat normaalisti… mutta eivät täällä! EU-tuomioistuimessa sääntönä on, että tuomarit pukeutuvat punaisiin kaapuihin ja juristit pukeutuvat kotimaansa pukeutumiskulttuurin mukaisesti paitsi jos pukeutumiskulttuuri on normaali puku. Tällöin EU-tuomioistuimella on ylimääräisiä samettikaapuja, jotka puvuttomat juristit joutuvat vetäisemään päällensä.
Jos ei osu paikalle juuri oikeana päivänä, tuomioistuimen tiloihin pääsee myös silloin, kun käynnissä on julkisia kuulemisia, koska ne ovat kaikille avoimia. Kannattaa tarkistaa tilanne Luxemburgissa vieraillessa, jos tuomioistuinten toiminta kiinnostaa!
Luxemburgissa EU-tuomioistuimen lisäksi tapahtumaa järjestetään koko päivän ajan keskustan Place d’Armesilla. Kuulema mukana on myös Suomen suurlähetystön muumi, jota pääsee halailemaan.
Brysselissä on samaan aikaan monen EU-instituution avoimet ovet, ja itse viime vuonna kävin Europarlamentin avoimissa ovissa, jotka olivat kanssa ihan hauska kokemus. Sinne siis, jos satut olemaan Belgiassa!
Suomessa juhlitaan Suomen 20-vuotista taivalta EU:ssa. Helsingin rautatieasemalla tarjotaan kakkukahvit klo 10-13, ja muita tapahtumia löytyy täältä.
Pari viikkoa sitten Brysselissä työmatkalla olin sopinut treffit kahden paikallisen matkabloggaajan kanssa terassille. Place Saint-Géry oli täynnä lämpimästä kevätillasta nauttijoita, ja siinä hoegaardeneiden ääressä istuessamme tuli puhetta tulevaisuudesta. Kerroin olevani muuttamassa poikaystävän luokse Coloradoon, johon toinen matkabloggaajista reagoi:
Colorado… yööh.
Epäuskoisena katsoin, kun toinen nyrpisti nenäänsä ja ilmaisi inhoaan. Siis mitä? Yöh?
Yeah, I mean Colorado… what’s there? Like, nothing? alunperin kanadalainen bloggaaja totesi ja pyöritteli silmiään. Siis Coloradossa on kaikkea, totesin, ja kaivoin esille Instagram-kuvani.
Coloradossa voi lasketella, sanoin, ja näytin kuluneen talven laskettelukuvia. I don’t like snow, bloggaaja totesi.
Ei se mitään, totesin, ja vaihdoin taktiikkaa: Kalliovuoret ovat upeita mihin vuodenaikaan tahansa! Näytin kuvia patiointireissuiltamme viime kesältä, mutta vastaanotto oli tyrmäävä: We have the Rocky Mountains in Canada too, and I wasn’t amazed by them there either.
Näytin kuvia Boulderista, jonne muutamme. Katso, nämä vuoret, Boulderin Flatironit, ovat ihan meidän kodin vieressä! You live in the middle of nowhere? Ei kun asutaan kaupungissa, mutta siinä on vuoret silti vieressä, ne näkyy uima-altaalta ja niille voi polkaista pyörällä. Mjaah… bloggaaja vastasi ja ryysti oluttaan. Ei näköjään vakuuttanut.
Jos eivät vuoret kiinnosta, niin mites preeria? Silmän kantamattomiin maissipeltoja, ja preeriakoirakolonnia pääsee ihailemaan luonnossa! Lisäksi Colorado on osavaltio, missä kylän asukasluvun sijaan kyltteihin painetaan kylän korkeus – yleensä parin kilometrin hujakoilla – ja kansallispuistojakin löytyy peräti kolme, esimerkiksi tällaisia upeita dyynejä, ja…
Hey, look, I’m sure it works for you, but I’m just not interested, bloggaaja totesi. It doesn’t even have beaches. Now Rio de Janeiro on the other hand…. ja keskustelu soljui Etelä-Amerikkaan.
Minulta kysytään usein, missä Colorado oikein sijaitsee. Ei ole häpeä, jos ei tätä tiedä – eiväthän amerikkalaisetkaan aina ole perillä Suomen sijainnista – mutta muistin virkistykseksi, se on siinä keskellä kaikkea. Meri siis todellakin puuttuu.
Tämä postaus on osa Instagram Travel Thursdayta, joka on kansainvälinen tempaus, jonka tarkoituksena on koota yhteen Instagramissa olevia matkakuvia ja niihin liittyviä tarinoita. Suomessa sitä vetävät Destination Unknown -blogin Satu, Kaukokaipuun Nella ja Veera Bianca. Minut löytää Instagramista nimimerkillä @globecalledhome.
Teksasissa asuva Emmi esitti minulle blogissaan 11 kysymystä. Bloggaustahti on ollut viimeaikoina aika hidasta, koska kotiin väsyneenä töiden jälkeen raahautuessa ei enää jaksaisi naputella yhtään koneella – keskityn sen sijaan True Detectiven katsomiseen loppuun ennen muuttoa, jotta voin palauttaa DVD:n työkaverille – mutta itsestään jaksaa aina kertoa (tietenkin!). Ensi kerralla lupaan tarinoida joko toissapäiväisestä Frankfurtista, pari viikonloppua sitten katsastetusta Dublinista taikka edes työmatkoista Brysseliin! Kuvituksena pari kuvaa vapusta Helsingissä.
1. Jos nyt saisit päättää yhden paikan, minne lähtisit reissuun niin mikä se olisi?
Vakiovastaukseni tähän kysymykseen on ollut jo parikymmentä vuotta Madagascar. Todenmukaisemmin jos reissuun pitäisi lähteä Luxemburgista pelkästään viikonlopuksi, niin Normandiaan; Coloradosta alle viikoksi Etelä-Dakotaan, yli viikoksi Väli-Amerikkaan tai Alaskaan ja yli kahdeksi viikoksi Australiaan. Nykyään aika tuntuu olevan suurin rajoittava tekijä matkustamisessa.
2. Jos voisit asua missä vaan, niin mikä se maa/kaupunki olisi?
Boulder, Colorado, Yhdysvallat. Enää 10 päivää muuttoon!!
3. Mikä oli eka (kesä)tyosi?
14-kesäisenä siirsin pari viikkoa erään naistenlehden toimituksen asiakaspalvelussa uusien tilaajien tietoja paperilapuilta tietokoneelle. Ensimmäinen pidempi kesäduuni oli Tiedekeskus Heurekan näyttelyesineistä kuvausten kirjoittaminen nettisivuille.
4. Mitä olet opiskellut?
Virallisesti tuotantotaloutta, käytännössä aika paljon kaikkea muutakin tietotekniikasta brändinhallintaan ja visualisoinnista taidehistoriaan.
5. Mitä teet työksesi nyt?
Vedän IT-projekteja.
6. Mikä olisi unelmatyösi?
Kirjoitin juuri äidille postikorttiin Irlannista, että joko on liian myöhäistä vaihtaa alaa ja ryhtyä arkeologiksi? Äiti vastasi, että taitaa olla. Historiaan liittyvät työt ovat aina kiinnostaneet minua, mutta opiskelupaikkaa valitessa päädyin muualle alan epävarman työtilanteen takia.
7. Tekeekö raha onnelliseksi?
Ei, mutta rahahuolet saattavat tehdä onnettomiksi. Raha merkittävästi edesauttaa tyydyttämään Maslow’n tarvehierarkian kahden alimman tason tarpeita (fysiologiset ja turvallisuuden tarpeet), mutta ne kolme ylempää (yhteenkuuluvuus, arvonanto, itsensä toteuttaminen) riippuvat muista asioista ja etenkin jokaisesta itsestään.
8. Pidätkö enemmän ranta, kaupunki vai luonto/aktiivilomista?
Kaikista! Viimeaikoina luonto-/aktiivilomat ovat rulettaneet, ja ihan pelkällä rantalomalla en viihtyisi, vaan jotain pitää olla myös rannan lisäksi.
9. Mikä on parasta elämässäsi juuri nyt?
Juuri nyt juuri nyt? Octave-pyhiinvaellusmarkkinat, jotka pyörivät Luxemburgin keskustassa, ja josta saa markkinaruokia kuten gromperekichelcher-perunalättyjä omenasoosilla.
10. Koska aloit haaveilemaan ulkomaille muutosta vai tapahtuiko muutto ”vahingossa”?
Vahingossa: muutin ulkomaille enemmän kiinnostavan työsuhteen kuin ulkomaiden perässä. Ulkomaille muutto ei ollut minulle erityinen haave, koska olin jo asunut ulkomailla pariin otteeseen lapsena perheen ja vähän vanhempana opiskeluiden takia.
11. Ja loppuun vielä ihan erilainen kysymys: Mikä on suhtautumisesi muotiin/shoppailetko paljon ja mietitkö pukeutumistasi/tyylia?
Kyllä ja ei. Tykkään seurata muotia, etenkin pienempiä suomalaisia suunnittelijoita, ja tykkään ostaa laadukkaita muotivaatteita. Ja sitten toisaalta esimerkiksi tänään menin töihin hupparissa ja Atlanta Bravesin baseball-paidassa. Tyylini ei siis ole erityisen johdonmukainen, enkä anna sen haitata.
Tämän yhteydessä olisi pitänyt kertoa faktoja itsestään ja kysyä kyssäreitä muilta bloggaajilta, mutta koska sen olen tehnyt jo pariin otteeseen, taidan sen sijaan keittää toisen kupin teetä.
PS. Jos et ole jo lahjoittanut rahaa Nepalin maanjäristyksen uhreille, niin nyt viimeistään on aika tehdä niin!
Lämpöaalto iskeytyi Luxemburgiin, ja viikonloppuna olisi ollut suorastaan mahdotonta pysyä poissa luonnosta. Sunnuntaina nappasimme kaverin kanssa bussin kohti Koillis-Luxemburgin Müllerthalia, jota myös ”Pikku-Sveitsiksi” kutsutaan. Bussi oli melkein täynnä, ja monella oli meidän tavoin vaelluskengät jalassa.
Jäimme pois bussista Bersdorfin pikkukylässä ja sukelsimme alas laaksoon hiekkakivimuodostelmien keskelle, joista Müllerthal on tunnettu. Eroosio on muotoillut alueelle lukemattomia luolia ja kallionkoloja, korkeita paaseja, kapeita välejä ja luonnonportaita, joita pitkin patikointireitti puikkelehtii. Myöhemmin reittiä on täydennetty ihmisen tekemillä portaikoilla. En suosittele polvivaivaisille!
Ahtaan paikan kammoisillakaan ei aina ole hauskaa. Taskulamppu tulee välillä tarpeeseen.
Ihmettelimme alusta alkaen rapinaa, jota kuului vähän väliä viimesyksyn lehtien alta. Pian kaverini kirkaisi: hiiriä! Metsä oli täynnä niitä. Hetken meillä oli pieniä erimielisyyksiä toimintatavasta, kun kaverini yritti maata tömisyttämällä pelottaa hiiret tiehensä ja minä zoomailin kameralla saadakseni nuo vikkelät pienet otukset tallentumaan muistikortille. Päädyimme pian siihen, että minä kävelen edeltä.
Näimme kymmeniä metsähiiriä, mutta kuvat ovat aika hääppöisiä, kun nämä pienet otukset puikkelehtivat säikkyen koloihinsa.
Näimme myös sammakon, joka yritti kovasti naamioitua lehdeksi.
Puolivälissä reittiä polku saapui Müllerthalin kylään, joka selvästi eli patikoinnista. Patikoijille tarkoitettuja hotelleja oli enemmän kuin asuintaloja, ja ravintoloiden terassit olivat täynnä vaelluskenkäkansaa. Me ohitimme kylän pysähtyen vain infokeskuksen vessaan.
Saapuminen kylään
Kylän keskellä oli pieni maatila, jossa pihalla tepasteli kanoja ja vuohia.
Luxemburgista löytyy useita söpöjä siltoja ja kauniita vesiputouksia, mutta niistä kuuluisin, Schiessentümpel, osuu tämän reitin varrelle. Emme jääneet vesiputoukselle pyörimään, koska siellä oli liikaa ihmisiä, vaan sen sijaan pysähdyimme lounastamaan vähän myöhemmin.
Kevät oli saapunut myös kukkien muodossa. Minun piti pitkään kaivaa muististani valkovuokkojen suomenkielistä nimitystä, jotta pystyin googlaamaan sen ja kääntämään lajimääritystä miettivälle kaverille sloveniaksi. Koko metsä oli siis täynnä valkovuokkoja täydessä kukkaloistossa.
Nyt varmaan seuraavaksi joku kertoo, etteivät kuvan kasvit ole valkovuokkoja, koska lehdet ovat vääränlaisia. No voin vaikka vannoa, että niitä ihan oikeitakin valkovuokkoja tuolla metsässä oli!
Toisiksi yleisin kukka oli tämä keltainen, jonka lajimääritystä emme tienneet.
Berdorfista Consdorfiin Müllerthalin kakkosreittiä pitkin kesti meillä lyhyen tauon kanssa 3,5 tuntia. Saavuttuamme Consdorfiin oli mahtavaa istahtaa terassille jäätelölle odottelemaan kerran tunnissa kulkevaa bussia kotiin.
Luxemburgin keskustasta bussi 111 kulkee Consdorfiin ja Berdorfiin. Busseissa on pysäkkinäytöt, jotka helpottavat kulkua, ja päivälippu Luxemburgin julkisiin maksaa 4 euroa. Seuraamamme Müllerthal Trail 2 -reitti on viitoitettu hyvin pysäkiltä lähtien, ja siitä löytyy tietoa netistä.
Tuulilasinpyyhkimet viuhtoivat sadepisaroita pois tieltään, kun ajelimme pitkin Rotterdamin teollisuusaluetta. Sadattelin käsittämättömiä liikennejärjestelyitä autolle täynnä ajokortittomia saamatta pahemmin vastakaikua. Useamman superomituisen liikenneympyrän jälkeen kaarsin autolla ison teollisuusrakennuksen pihaan – tai tarkemmin sen portin ulkopuolelle tarpeeksi kauas turvamiehestä, jotta meitä ei tultaisi heti hädistelemäään pois. Olen aiemmin kirjoittanut blogissa keräileväni maailmanperintökohteita, joten fanfaarit käyntiin ja serpentiiniä ilmaan: siinä oli Van Nellefabriek, sadas vierailemani maailmanperintökohde!
Hollantilainen Van Nellen tee-, tupakka- ja kahviyritys rakennutti tehtaan 1920-luvun lopulla tuontituotteidensa jatkojalostukseen. Arkkitehti Leendert van der Vlugt suunnitteli rakennuksen tuolloin muodikkaaseen International Stylen tyyliin; Suomessa samaa tyyliä on käyttänyt Alvar Aalto Turun sanomien pääkonttoria suunnitellessaan, ja tyylisuunta on läheistä sukua funkkikselle. Van der Vlugtin johtava ajatus tehdasta suunnitellessa oli, että tehtaan työntekijät tarvitsevat valoa – ei mikään hullumpi ajatus – ja että koska tehtaan tilatarpeet kuitenkin muuttuvat ajan myötä, tiloista on hyvä tehdä helposti muuntuvia. Nykyään tämän ansiosta entinen tehdas on messu-, näyttely- ja kokouskäytössä.
Maailmanperintökohteeksi Van Nellen tehdas pääsi vuonna 2013 siksi, että se on niin hieno esimerkki modernistisesta sotien välisestä arkkitehtuurista mutta myös siksi, että siinä näkyy tuon ajan hollantilainen satamatoiminta, jossa rahdattiin tuotteita kaukomaista ja jatkojalostettiin niitä ennen niiden myymistä muulle Euroopalle.
Me napsimme pari valokuvaa ennen kuin jatkoimme matkaamme Rotterdamin keskustaan.
Edellisen kerran, kun yritin pitää kirjaa tavallisesta viikostani, yritys kaatui lentokoneiden myöhästelyyn, kipeilyyn ja yleismaailmalliseen sekavuuteen. Tässä siis vähän tavallisempi viikko, joka päättyi eilen. Tällaista on minun arkeni Luxemburgissa.
8.20 Ylös sängystä. Saavuin sunnuntaina kotiin niin myöhään, että myös aamu alkaa normaalia myöhemmin.
9.05 Pyörä ulos kellarikomerosta; talossani ei ole pyöräkellaria tai -vajaa, joten pyörän säilytykselle ei ole käteviä ratkaisuja. Polkaisu töihin.
9.30 Kuppi teetä ja mailien jälkeen hetki Hesarin lukua. Työpaikalla on yritystunnukset, joilla pääsee selaamaan digi-Hesaria.
10.30 Ensimmäinen suunnittelupalaveri uuden projektin tiimoilta. Käymme läpi vanhaa sivustoa, miten sitä voisi uudistaa, ja keskustelemme pitkään erilaisista karttaprojektioista – pitäisikö Mercatorin sijaan käyttää jotain muuta – ja muistelemme aiempia projekteja, joissa yksikään kartta ei ole kelvannut kaikille osapuolille.
12.15 Lenkille, ulkona pilvistä ja +8C. Paluumatkalla nappaan patongin, jonka syön työpöydän ääressä.
IT-tuki on jo kerran huomauttanut minulle näppiksen ääressä syömisestä. Sori, tämä on tapa, josta en luovu.
13.25 Käynnissä olevan projektin tehtävien jakoa kehittäjien kesken, avoimien kysymysten selvittelyä, ja se fiilis, kun voi muuttaa tehtävien tilaksi Completed.
15.30 Erään avoimen softan tutkimista ja analyysin naputtelua siitä, sopisiko se tarpeisiin vai ei, ja mitä softan käyttöönotto vaatisi.
18.40 Lähtö töistä. Luikahdan aseman lähistön etnokauppaan sisään juuri ennen sen sulkeutumista ostamaan intialaisia tahnoja.
19.20 Kotona, pyykit pyörimään, ranskan oppikirjat auki, kotiläksyjen tekoa ja futuurin epäsäännöllisten verbien kertausta.
20.30 Yksi jakso Breaking Badia samalla, kun syön illalliseksi pakastimesta aiemmin tekemääni chicken kormaa. Lakkaan kynnet sinisiksi, lakkana I Saw.. U Saw… We Saw… Warsaw.
21.30 Lähisukulaisen kuolinpesästä otettujen valokuvien läpikäyntiä ja miettimistä, mitä tavaroista haluaisin itselleni. En raaskisi olla sanomatta ”joo” millekään, mihin liittyy minkäänlaisia muistoja, mutta kuljetus- ja säilytysmahdollisuudet ovat rajalliset. Sänkyyn makoilemaan kirjan kanssa vähän kymmenen jälkeen.
07.15 Ylös sängystä. Kulkulupani on hukassa, ja etsin sitä vartin turhaan.
08.10 Bussiin. Yritän välttää bussien käyttöä klo 8.20-8.50, koska silloin ne ovat pysäkkini kohdalla tupaten täynnä.
8.30 J’ai oublié mon badge, ja samoin kulkulupansa on unohtanut pari muutakin samalla bussilla tullutta. Turvamies naureskelee henkilöllisyyksiämme tarkistaessaan, että eihän nyt ole edes maanantai.
8.45 Aamu menee sekalaisen silpun hoitamisessa: sähköposteihin vastailua, projektiraportointia, tulevien työmatkojen järjestelyä. Päätän lähteä keskiviikkona Brysseliin.
11.50 Lähtö kotiin lounaalle. Iltapäivän ranskan kurssi on toisella puolella kaupunkia ja koti matkan varrella.
13.30 Ranskan kurssilla päivän teemana on expat-elämä. Kertaan työhistoriaani kurssitovereille ja identifioidun kuullunymmärtämisen génération Erasmus -porukkaan. Kun puhutaan siitä, mitä mieltä ollaan vanhan kotimaan asukkaista, totean monen suomalaisen kärsivän l’herbe est plus verte ailleurs -syndroomasta.
15.45 Kahvitauolla käyn moikkaamassa yläkerrassa istuvaa suomalaista työkaveria, joka printtaa minulle seuraavan päivän junaliput ja lähtee turisemaan hetkeksi kahville.
Ajanhetkien kertausta
17.40 Kävely kaupunkipyöräasemalle ja viiletys alamäkeä pitkin kauppaan.
18.30 Kotona. Viikonlopun Hollannin reissun kuvien editointia.
19.00 #TL_Chat-keskustelu Twitterissä Berliinistä.
A5: Tempelhof Airport is no longer an airport but a public park. Picnic on the runway! #Berlin #TL_Chat pic.twitter.com/mIAMtlH4XR
— Jenni S ✈️ (@globecalledhome) March 24, 2015
19.30 Sovin Karlsrühessa asuvan Teean kanssa, että lähdemme yhdessä Saarbrückeniin perjantaina. Selvittelen busseja ja nähtävyyksiä.
20.40 Ilmoittaudun Floridassa ensi lokakuussa järjestettävään TBEX-seminaariin. Jee!
21.00 Saan kuvat editoitua valmiiksi ja rupean tiskaamaan ja laittamaan illalliseksi hoisin tofua.
21.50 Illallinen Breaking Badin finaalin ääressä. Aina vähän haikea olo kun hyvät telkkarisarjat tulevat päätökseen.
22.50 Kirjoitan postauksen viime viikonlopusta. Nukkumaan vasta aamuyöstä.
7.20 Meinaan lähteä aamulenkille, mutta kylmä ja sateinen aamu saa vaihtamaan suunnitelmat lihaskuntoharjoitteluun ja venyttelyyn kotona.
9.05 Juna-aseman Oberweisista teetä ja croissant, jotka nautin junassa päivän lehteä lukien. Décimée on tosi ikävä sana, kun sen yhdistää kokonaiseen luokalliseen koululaisia. Luxemburgissa taas ketunmetsästyksen sallimiseen tähtäävä kansalaisaloite on edennyt parlamenttiin. Lehden loppupuolella luxemburgilainen opiskelija kertoo vaihtarikokemuksistaan Suomessa: järvessä uimista ja ”vielä luxemburgilaisiakin hiljaisempia” ihmisiä.
10.15 Kaivan esiin läppärin ja keskityn työstämään dokkaria, mikä sujuu erinomaisesti ilman internet-pohjaisia häiriötekijöitä.
12.10 Vihdoin Brysselissä, ja suoraan lounaalle Ainon kanssa. Juttu luistaa ja lounas venähtää, kun kummallakaan ei ole sovittuja menoja ennen kahta.
14.15 Koulutus hakukoneoptimoinnista, jonka jälkeen käyn kyselemässä eksperteiltä tarkennuksia.
16.05 Kahville kollegan kanssa. Puhumme siitä, minkälaisia virallisen tiukkoja maileja aiomme lähettää toisillemme, jotta pomot pysyvät tyytyväisinä, ja mietimme jo valmiiksi mahdollisia ratkaisuja yksiköiden väliseen pattitilanteeseen. Sitten puhumme surffauksesta.
16.55 Juna Luxemburgiin on tupaten täynnä. Luen Terry Pratchettiä.
17.45 Namurin kohdalla ruuhka helpottaa ja saan pöytäpaikan, jossa jatkan dokkarin naputtelua koneella.
20.05 Kävelen asemalta suoraan kaverille viettämään elokuvailtaa. Katsottavana Blackfish, minkä jälkeen kukaan meistä ei taatusti halua enää käydä delfinaarioissa.
23.00 Kävely kaverilta kotiin ja suoraan nukkumaan.
8.20 Ylös sängystä ja töihin, taas ilman kulkulupaa. Normaalisti unohdan sen korkeintaan kerran kuussa.
9.05 Aamupäivä kuluu eilisen työmatkaa purkaen: juttelua työkavereille erinäisistä aiheista, miittareiden sopimista ja matkalaskun tekoa.
En juo kahvia, mutta teetä kuluu paljon. Tällä hetkellä töissä avattuna on Provinsin kylästä ostettu ruusutee.
12.20 Lounaalle työkavereiden kanssa. Lounaan jälkeen nautimme kakkua ja punkkua ja tuemme samalla syöpäjärjestöjä; porukka samasta kerroksesta kerää rahaa lauantain hyväntekeväisyystapahtumaa varten.
13.30Tutkin metadataskeemoja. Aikani ihmeteltyäni pidän ”pienen breikin” ja luen hetken Hesaria… Toista tuntia myöhemmin havahdun ja joudun pitkään miettimään, mitä seuraavaksi pitikään tehdä. Tiedän, että keskittymisen ajoittainen herpaantuminen on normaalia tietotyöläisille, mutta poden silti lievää huonoa omatuntoa. Päivän päätteeksi rustaan yksityiskohtaisen todo-listan huomista helpottamaan.
18.40 Lähden töistä vähän myöhässä ja missaa bussin. Seuraavalla myöhästyn vaihdosta ja odottelen sateisella pysäkillä bussia 20 minuuttia.
19.25 Elegantisti 25 minuuttia myöhässä Bollywood-tanssitunnilta, mutta se ei haittaa menoa. Alamme harjoitella uutta kappaletta, ja tauoilla esittelemme toisillemme omien kulttuuriemme kansantansseja. Espanjalainen rouva esittää flamencoa, minä vedän letkajenkkaa.
Koreografiassamme on mukana liikkeitä, jotka ovat esiintyneet myös leffassa, esim kohta 00:30, jossa pääosan esittäjä laulaa miehen rakkauden olevan kuin jungle balmia, kanelipuusta tehtyä öljyä, jota voi hieroa alaselkään kipuja lievittääkseen. Tsekkaa myös, kuinka monta kertaa naisen asu vaihtuu videon aikana.
21.15 Kotona lämmitän tofua ja katson uusimman John Oliverin. Sitten suunnittelen viikonloppua ja päätän lähteä lauantaina Dijoniin. Nukkumaan yhdentoista maissa.
6.30 Sängystä ylös, teetä ja Skypen ääreen. Atlantin toisella puolella on vielä ilta.
8.30 Lopetan puhelun Iiron kanssa, pikaisen valmistautumisen jälkeen töihin.
9.30 Työstän dokkaripohjaa hakukoneoptimoiduista metadatoista ja selvitän samalla pitkää listaa avoimia kysymyksiä. Aamupäivän aikana kävelen seitsemän kertaa jonkun työkaverin huoneeseen, ja huoneet ovat useamman kymmenen metrin päässä, joten ainakaan en kärsi liikkumattomuudesta.
13.00 Lähden työpaikan viereiselle bussipysäkille odottelemaan bussia Saarbrückeniin. Vastapainona normaalia pidemmille työpäiville perjantait ovat meillä usein vain puolikkaita päiviä. Syy järjestelylle on, että lähinnä expateista koostuva työntekijäkunta pääsisi halutessaan kotimaahan viikonlopuksi.
13.45 Bussi vihdoin saapuu, 40 minuuttia myöhässä. Vihdoin.
15.05 Tapaan Teean Saarbrückenin bussiasemalla ja kävelemme kauniin Ludwigskirchenin kautta linnalle, jossa sijaitsee historiallinen museo. Tutkimme museoa hitaasti ja perusteellisesti tulkiten yhdessä ranskan- ja saksankielisiä lappuja (minä ranskaa, Teea saksaa), ja olemme juuri päässeet historiassa toiseen maailmansotaan, kun museovahti tulee ilmoittamaan museon sulkeutuvan. Yhteenvetona ei ollut tavallisen saksalaisen elämä viime vuosisadan vaihteessa hääppöistä.
Saarbrückenissa paistoi aurinko.
18.05 Käppäilemme St. Johanner Marktille syömään melkein täyteenvarattuun Zum Stiefeliin: täyttävää saarilaista ruokaa, maukasta pääsiäisolutta ja hyvää juttuseuraa.
19.40 Teean juna lähtee 20.02, mutta mehän olemme ihan juna-aseman vieressä, joten ei ole kiire. Maksamme laskun ja jäämme vielä juomaan oluemme tyhjiksi.
19.53 Astumme ulos ravintolasta, lähdemme kävelemään juna-aseman suuntaan, ja tajuamme samalla, että mehän emme ole juna-aseman vieressä, vaan melkein kilometrin päässä. Pää kolmantena jalkana juoksua, sillä junasta ei ole varaa myöhästyä.
20.01 Hyvästelen Teean juna-aseman ulkopuolella. Parin minuutin päästä astuessani sisään omaan bussiini saan viestin: HUH! Ehdin!
21.15 Bussini saapuu Luxemburgiin. Kävelen asemalta kotiin ja menen suoraan nukkumaan.
06.30 Nousen pakkaamaan ETYK-kassia. Tarkoittaa siis En Tule Yöksi Kotiin.
08.00 Saavun asemalle tarpeeksi ajoissa, että ehdin käydä hakemassa kaupasta tuliaisiksi luxemburgilaista kuoharia ja suklaata. Varttia myöhemmin Philippe ja Jean-Philippe kaartavat asemalle mustalla Alfa Romeolla. Suuntaan kahden belgialaisen melkein eläkeiässä olevan pankkiirin kyydissä etelään. Matkassa menee normaalia pidempään, koska ajamme pikkuteitä pitkin osittain välttääksemme tietulleja ja osittain ihastellaksemme Champagne-Ardennen pikkukyliä ja Maas-joen laaksoa.
12.40 Philippe ja Jean-Philippe jättävät minut Dijoniin erään leipomon eteen, jossa tapaan Célinen ja Anaïsin, kaksi sohvasurffaajaa, joista toisen luona olen sopinut yöpyväni. Jatkamme Célinen autolla Bourgognen maaseudulle ja Fontenayn apottiluostariin.
14.05 Kaarramme apottiluostarin pihaan ja tajuamme juuri missanneemme tasatunnenin lähtevän opastetun kierroksen. Kierrämme tihkusateessa luostarin puutarha-alueita, ja minä luen valmiiksi englanninkielisen kierrospaprun.
Luostari on rakennettu 1200-luvulla. Melkein tuhat vuotta vanhat rakennukset herättävät minussa aina kunnioitusta.
15.00 Kierros alkaa, ja tajuan kovasti keskittymällä enemmistön opastuksesta. Oppaan ranska on suhteellisen selvästi artikuloitua, mutta hän voisi puhua vähän hitaammin ja vähän kovempaan ääneen. Katedraalissa en jaksa kaiun takia edes yrittää vaan ihmettelen romaanista kirkkoarkkitehtuuria.
16.15 Paljasjalkainen dijonilainen Céline saa idean viedä minut ja juuri Pariisista muuttaneen Anaïsin katsomaan Alesian taistelukenttiä, missä Julius Caesar roomalaisjoukkoineen piiritti aikoinaan gallialaisia. Etsimme alueelta suuren Vercingetorixin patsaan, jonka Napoleon III pystytti 1800-luvulla kunnioittaakseen tuota suurta esiranskalaista sotapäällikköä.
Alesian taistelukenttien paikalla sijaitsee nykyään Alise-Sainte-Reinen kylä. Täällä satoi.
17.30 Piipahdamme Alesian läheisessä Flavigny-sur-Ozerainin kylässä kaakaolla. Kylä on kuuluisa burgundilaisten keskuudessa aniskarkeistaan, joita ostan ison kassillisen, mutta maailmalla se tunnetaan paremmin Chocolat-elokuvan (suom. Pieni suklaapuoti) kuvauspaikkana.
19.30 Saavumme takaisin Dijoniin ja käymme hakemassa kehämarketista guacamole-tarvikkeita, nachoja, sinappisipsejä, paikallista Époisses-juustoa ja minulle matkamuistoksi laajan lajitelman erilaisia sinappeja.
20.40 Etkoilemme iltaa Célinen luona, jonne saapuu myös muita sohvasurffaajia: chileläinen politiikanopiskelija, turkkilainen raksatyöntekijä, sekä chileläisen paikallinen tyttöystävä, joka kovasti vakuuttaa, ettei osaa englantia. Myöhemmin juttelen tyttöystävän kanssa pitkät pätkät maailman menosta, eikä hänen englannintaidossaan ole mitään vikaa.
23.30 Lähdemme puolijuoksua bussipysäkille ja olemme pysäkistä 50 metrin päässä, kun bussi ajaa ohi. Bussi oli illan viimeinen. Kävelemme neljän kilometrin matkan Les Tanneries -klubille.
00.20 Klubilla paikallisbändit soittavat ranskalaista punkkia. Kyseessä on paikan viimeiset pippalot, sillä seuraavana päivänä paikkaa aletaan purkaa. Minulle tulevat etäisesti mieleen jutut, joita olen kuullut Helsingin Lepakko-klubista.
02.00 Ensimmäisen kerran mietin, että nyt väsyttää sen verran, että voisi lähteä kotiin, mutta meillä ei ole kuin yksi avain.
05.00 Lähdemme vihdoin takaisin kaupunkiin. Takseja ei näy, joten kävelemme taas neljän kilometrin matkan. Célinen luona rojahdan rättiväsyneenä vierashuoneen sänkyyn.
11.15 Aamiaiseksi syömme eiliseltä ylijääneitä sinappisipsejä ja paahdettua patonkia Époisses-juuston kanssa, joka on muuten ihan pirun hyvää, suorastaan suussasulavaa. Ei ihme, että tämä oli Napoleonin suosikkijuustoja.
12.00 Lähdemme kävelylle katsomaan Dijonin nähtävyyksiä jatkuvassa tihkusateessa. Kaupungissa on useampi upea goottilaiskatedraali, ja Musée des Beaux-Arts, Burgundin herttuoiden palatsissa sijaitseva taidemuseo, on sen verran upea, että viihtyisin varmaan koko päivän, jos aikaa vain olisi. Silitän onnea tuottavaa pöllöä erään katedraalin kiviseinässä ja ihastelen vanhoja taloja.
Dijonissakin satoi, mutta se ei erityisemmin haitannut.
13.55 Céline soittaa kimppakyytikuskilleni Arnaudille selvittääkseen, missä meidän oikein pitää tavata. Asia selviää, ja hetkeä myöhemmin istun jo Arnaudin Bemarissa matkalla takaisin Luxemburgiin, tällä kertaa moottoritietä pitkin. Juttelen vartin verran niitä näitä – selviää, että Arnaud on alunperin Dijonista mutta ollut jo monta vuotta töissä Luxemburgissa pankissa – ja nukun loppumatkan.
17.00 Arnaud heittää minut kotiovelle ja toivottaa hyvät jatkot. Kotona lämmitän hoisin tofua ja katson useamman jakson Girlsiä.
20.00 Skypetän Iiron kanssa ja mietimme tulevaa kesää ja reissuja. Päätämme lähteä Memorial Dayna Lounais-Coloradon kansallispuistoihin. Loppuilta menee telttailumahdollisuuksien ja ohjelman selvittelyssä, ja nukkumaan pääsen puolilta öin.