Viime lokakuussa ostimme halvalla lomapaketin, joka sisälsi kolme yötä erään pienemmän amerikkalaisketjun resorteissa. Alkuperäisenä ajatuksenamme oli lähteä Virginia Beachille kesäkuussa, mutta kun vain pari viikkoa myöhemmin saimme tietää odottavamme vauvaa syntyväksi heinäkuun alkuun, suunnitelmia piti hieman muuttaa. Sopivaksi ajankohdaksi lomalle valikoitui pääsiäinen huhtikuussa, ja koska Virginia Beachilla olisi tällöin vielä vähän viileää, kohteeksi vaihtui Sedonan kaupunki Arizonassa.
Aavikon kukkaloistoa huhtikuussa
Lomasta tuli saman tien meidän babymoon, eli viimeinen pariskunnan ihan vaan kahdestaan viettämä loma ennen vauvan syntymää. Yhdysvalloissa tämä konsepti on melkein yhtä suosittu kuin honeymoon, häämatka. Yleensä babymoon-kohteiksi tupataan suositella rantalomakohteita ja ajankohdaksi raskauden toista kolmannesta, jolloin matkustaminen on vielä helpohkoa. Me lähdimme keskelle aavikkoa patikointikohteeseen raskauden viimeisellä kolmanneksella, koska miksipä ei.
Vaeltaminen ja patikointi olivat minulle pitkään selviä kesäharrastuksia, mutta neljän vuodenajan Boulderissa, jossa vaelluskerhot pyörivät vuoden ympäri, olen pikkuhiljaa alkanut muuttaa mieltäni, ja talvivaellus on tullut tutuksi. Toissapäivänä olikin sitten todellisen koitoksen hetki, kun lähdin paikallisen vaelluskerhon kanssa talsimaan paikallista klassikkoa, Boulder Trifectaa.
Flatirons-vuoret auringon noustessa. Vaelluksemme päättyi tänne, Chautauqua-puistoon, joten tapasimme porukalla näillä main ja ajoimme parin auton voimin lähtöpisteeseen Mesa Trailheadille toistakymmentä kilometriä etelämmäs.
Mieluummin liikaa vaatetta kuin liian vähän.
Vaellukselle lähtiessä pakkasta oli noin -12C, mutta päivän mittaan ennustettiin lämpötilan nousevan jopa plussan puolelle. Toisaalta kulkisimme paikallisvuorten huippuja, ja huipulla tuulee. Ja toisaalta sitten liikkuessa tulee aina lämmin. Mitä siis päälle talvivaellukselle?
Alimmaksi kerrokseksi puin urheilupaidan, koska olin aiemmalla talvivaelluksella hikoillut tavallisen T-paidan märäksi ja sen jälkeen palellut matkalla alas vuorelta, enkä halunnut toistaa tätä kokemusta. Sen lisäksi puin päälleni NorthSkyn urheilufleecen ja Norjasta taannoin ostamani kuoritakin. Koska otan aina varuilta mukaan enemmän vaatetta kuin uskon tarvitsevani, pakkasin vielä mukaan Patagonian toppaliivin*, jonka ajattelin kevyenä kulkevan hyvin mukana. Lopulta päädyin pukemaan liivin päälle heti ensimmäisessä alamäessä ja käytin sitä koko loppumatkan joko takin kanssa tai ilman.
Jalassa minulla oli Patagonian trikoot lämpöä tuomassa ja vedenpitävät housut niiden päällä sekä hyväksi havaitut vaellussukat. Käsissä minulla oli vain puuvillasormikkaat, mikä oli virhe, koska parissakin kohdassa jouduin käyttämään käsiä apuna kiipeämisessä, ja sormikkaat kastuivat nopeasti lumessa.
Tapasimme vaellusporukkamme kanssa polun päässä olevalla parkkipaikalla kahdeksalta aamulla, ja lyhyen reittikertauksen jälkeen aloimme talsia peräkanaa kohti ensimmäistä kohdettamme, South Boulder Peakia (2606m). Boulderissa ”trifecta” eli kolmikko tarkoittaa patikointitermistössä reittiä, joka kulkee kolmen korkeimman lähivuoren huipun kautta. South Boulder Peakin jälkeen meillä olisi siis vielä ohjelmassa Bear Peak (2579m) ja vähän kauempana sijaitseva Green Mountain (2482m).
Meillä ideana oli ottaa luulot pois heti ensimmäisessä nousussa ja toisaalta helpottaa loppumatkaa, kun jäljellä olisi enää matalempia huippuja. Kiipeäminen pitkin Shadow Canyonia tuntui kestävän ikuisuuden, mutta vihdoin ympäröivä havumetsä alkoi vaihtua huipun lähellä sijaitsevaksi metsäpaloalueeksi, ja horisontissa avautuivat maisemat pöytävuorten täplittämälle ylängölle.
Ruokaa ja juomaa päivän talvivaellukselle
Päivävaelluksilla ruokavalioni perusta on minigrip-pussiin pakattu juustovoileipä. Näin pitkän päivän varalle on kuitenkin hyvä olla muutakin energiaa, joten mukaan reppuun lähti:
Puolikas pussi trail mixiä, eli kaupassa valmiina myytävää pähkinä-suklaa-rusina-sekoitusta. Tätä popsin, kun energia meinasi loppua ylämäissä.
Minipussi sipsejä, koska niin moni amerikkalainen vaellustoveri oli etukäteen toistellut, että sipsejä pitää aina olla vaelluksella. Lopulta pussi jäi avaamatta, koska niin moni kierrätti omia pussejaan huipulla, että sipsinnälkä talttui sillä.
Vararavinnoksi yksi Clif Bar -energiapatukka. Tämä oli sitä varten, että jos lumipyry iskee ja eksyn reitiltä tai nyrjäytän nilkkani, selviän hengissä ennen alas kaupunkiin pääsyä.
Lisäksi ennen viimeistä nousua joku kierrätti ympäriinsä Clifin BLOKSeja* eli kofeiinipitoisia ”energiakarkkeja”, joita napsin yhden. Viimeinen nousu sujui mielestäni erinomaisesti tsemppaavan seuran ansiosta, mutta ehkä tuollakin oli vaikutuksensa.
”Take snacks of every kind, so you’ll always have something you feel like eating on the trail.” — Vaelluskerhon vetäjän ohjeistus
Vettä minulla kuluu kesällä vuoristossa patikoidessa noin puoli litraa tunnissa, mutta talvella kylmyys muuttaa tilanteen täysin. Pakkasin mukaan koko päiväksi puolitoista litraa, ja lopulta join kahdeksassa tunnissa alle litran. Yksi hyvä vinkki pakkasvaellukselle muuten veden kanssa: älä täytä vesipulloasi jääkaapin kylmävesihanasta. Loppupäivästä vesipulloni olivat nimittäin täynnä jäähilettä.
South Boulder Peakin huipulla
Vuoriston 10 vaellusvarustetta
Täällä vaelluspiireissä on termi nimeltä 10 essentials, joka käytännössä tarkoittaa vähimmäisvarustelua pidemmille vaelluksille. Normaalisti Boulderin lähihuipuilla ei tarvitsisi näitä kaikkia, mutta osa reitistämme kulki useamman tunnin päässä sivistyksestä ja patikointi kesti koko päivän, joten parempi pelata varman päälle. Mukaan siis reppuun lähti:
Kartta. National Geographicilta saa mielestäni parhaimmat vaelluskartat USAssa. Lisäksi mukana kulki kompassi, jota en käyttänyt valmiiksi merkityillä poluilla kertaakaan, mutta tarpeeseen olisi tullut, jos olisin eksynyt – ja osa porukastamme onnistui poluilla eksymään.
Aurinkolasit ja aurinkorasvaa. Aurinko paistaa Coloradossa talvellakin korkealla taivaalla, ja lumen keskellä on todella kirkasta.
Ylimääräistä vaatetta. Se liivi, joka lopulta ei ollut ylimääräinen.
Otsalamppu. Tarkoituksemme oli tulla takaisin selvästi ennen pimeää, ja siinä onnistuinkin, mutta porukkamme häntäpää, joka eksyi reitiltä, joutui pieniin ongelmiin, kun kellään heistä ei ollut lamppuja ja pimeä uhkasi.
Ensiapulaukku. Olen kasannut pieneen meikkipussiin laastareita, desifiointiainetta ja muuta ensiapuvälineistöä. Iiro lisäsi sinne vielä suklaata, kaiken varalle.
Ylimääräistä ruokaa...
…ja ylimääräistä vettä.
Avaruushuopa, jos vaikka se nilkka nyrjähtää ja joutuu odottelemaan apua pitkään.
Listalta puuttuu kaksi, jotka jätin pois, toisen vahingossa ja toisen tarkoituksella. Linkkuveitsen unohdin pakata lähtötohinassa, ja tulentekovälineet jätin pois tarkoituksella, koska Boulderin lähihuipuilla tulen teko on kielletty.
Hoi, älä liukastu!
Vaelluskengissä kaikilla on omat suosikkinsa. Korkeavartiset kengät lienevät suositeltavia, mutta itse en ole ikinä nilkkaani nyrjäyttänyt, joten suosin kevyempiä matalavartisia SCARPAn vaelluskenkiä*. Minulle tärkeää vuorille noustessa on, että kyseessä on approach-kenkä, jossa kengän kärki on muotoiltu niin, että sen kanssa on parempi kiivetä kiviä pitkin ylöspäin, ja kengissä on muutenkin parempi pito. Tasaisella kävellessä en näitä käyttäisi, koska kova kärki ei ole silloin yhtä mukava.
Talvella ihan ehdoton varuste on jonkinlaiset piikit kenkiin. Minulla oli jalassa aiemmin jäisellä kelillä hyväksi havaitsemani ICETrekkers Diamond Gripit*, mutta lumisessa maastossa ne eivät pitäneet erityisen hyvin. Varsinkin alastulossa olisin kaivannut monella muulla jalassa olleita Kahtoola MICROspikeja*, jotka olisivat tarrautuneet paremmin kiinni liukkaaseen lumeen.
Hyvä varuste olisi myös ollut gaitorit eli säärystimet. Lumisateesta oli sen verran aikaa, että itse polut oli tallattu, mutta pariin otteeseen astuessani polusta sisään antaessani tietä vastaantulijoille upposin hankeen, ja säärystimet olisivat säästäneet nilkkani lumelta.
Nelitonninen Longs Peak Kalliovuorten kansallispuistossa näkyi huipuilta.
Sään jumalat suosivat meitä koko matkan, ja vaikka Bear Peakilla kirpeä tuuli pakotti vetämään huppua tiukemmin päähän, suurimman osan ajasta oli suhteellisen tyyntä ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Täydellinen talvivaelluspäivä siis!
Muita patikoijia tuli vastaan jonkin verran, mutta vielä enemmän näimme polkujuoksijoita, jotka viilettivät huipuilla pelkät shortsit jalassa. Näiden kohdalla letkamme huusi eteenpäin Runner! ja astuimme sivuun ihmettelemään todellisia urheilijoita. Minua ei saisi juoksemaan noihin maisemiin keskellä talvea: ylämäessä tulisi vastaan kunto, alamäessä uskallus.
Green Mountainilla eli viimeisellä huipulla jalat jo kivistivät, ja seuraavana päivänä olo oli aika kankea, mutta fiilis oli kaikesta huolimatta korkealla. Näissä maisemissa sielu lepää. Nopeimmat ryhmästämme patikoivat reitin seitsemässä tunnissa, ja itse pääsin maaliin vähän vajaassa kahdeksassa tunnissa. Jos joku haluaa kokeilla samaa reittiä, niin sen saa napattua tästä alta:
PS. Vietin virallisesti syntymäpäiviäni eilen, mutta koska olen syntynyt hyvin aikaisin aamuyöstä Suomen aikaa, pystyin aikaeron ansiosta kilistelemään syntymätunnilleni jo toissapäivänä sopivasti istuessamme vaelluksen jälkeisillä burgereilla ja oluilla. Cheers mahdollisuudelle viettää synttäreitä kaksi päivää putkeen!
Muistan kierrelleeni vuoden 2008 matkamessuja keräillen vaellusmatkaesitteitä. Kuunneltiin silloin kaverin kanssa silmät kiiluen erään esittelijän tarinoita Kilimanjarolta, mutta lopulta päädyimme haaveilemaan Annapurnasta. En oikeastaan muista miksi. Pitkä vaellus kantajien kanssa ja telttojen sijaan kylissä nukkuen houkutteli jo silloin.
Tämän kirjoituksen kuvat ovat Kalliovuorten kansallispuistosta, jossa kävin patikoimassa Flattop, Knobtop ja Gabletop -vuorilla viime kuussa.
Ajatukset vaelluksista jäivät muhimaan jonnekin hyyyyvin taka-alalle pariksi vuodeksi, kunnes Georgiassa asuessamme käväisimme läheisessä Red Top Mountainin osavaltiopuistossa, ja puiston lahjatavarakaupassa käyskennellessäni silmäni osuivat kirjaan: 50 Hikes in the North Georgia Mountains*. Ja se olikin sitten menoa se, kun Appalakkien eteläpäädyt veivät mennessään. Tuon vuoden kohokohtia olivat Fort Mountain, jonka aavemaiset pilvimaisemat ovat ikuisesti syöpyneet mieleeni, sekä päiväpatikointi Great Smoky Mountainsin kansallispuistossa, jossa kävelimme tunnettua Appalachian Trailia. Haaveilimme ohimennen Appalachian Trailin kävelystä päästä päähän, mutta hylkäsimme ajatuksen epärealistisena, koska emmehän me ole mitään kovia vaeltajia.
Coloradossa olemmekin sitten kiipeilleet 4km korkeille vuorille, yöpyneet autiotuvissa puurajan tuntumassa ja patikoineet melkein joka viikonloppu naapuruston vuorilla. En silti pidä itseäni vieläkään kokeneena vaeltajana, koska yönylireissuja ei ole kertynyt kuin muutama hassu, ja useamman yön vaelluksella olen ollut vain rippikouluikäisenä Lapissa.
Tästä syystä vaikka Kalliovuoret alkavat tuntua omalta, niin Himalajalle en vielä näillä taidoilla haluaisi lähteä ilman matkanjärjestäjää – ja tämä reissuidea on yhä vuosien jälkeen takaraivossa odottamassa täytäntöönpanoa. Silloin vuosia sitten haaveilimme Annapurnan ympärikävelystä, mutta vuosien mittaa tuntuu, että joku vähemmänkin kunniahimoinen reitti kelpaisi kuin kahden viikon ja parinsadan kilometrin kaikkien Himalajan vaellusten äiti. Nyt ajankäytöllisesti paremmin saattaisi sopia seitsemän päivän Poon Hill -vaellus, jossa kohokohta on auringonnousu kymmenen korkean Himalajan huipun takaa. Eikö kuulostakin aika bucket list -menolta?
Nämäkin yllä linkatut reissut etsin Faralongin matkahausta, joka on todellinen seikkailu- ja vaellusmatkailijan aarreaitta ja unelmien nostattaja. Suomalainen Faralong kokoaa yhteen eri matkanjärjestäjien matkoja ja tuo peliin joukkojen voiman: mitä useampi ostaa matkan, sitä halvemmalla kaikki sen saavat. Matkan voi portaalin kautta tilata pelkästään omalle poppoolle – oma ehdoton valintani, jos kavereita vain lähtisi tarpeeksi mukaan – tai sitten ostaa liput yleiselle retkelle, joka järjestetään, vaikka muita ilmoittautujia ei olisikaan.
Joka tapauksessa homma kuulostaa reilulta: mitä enemmän jengiä eli oppaan huomion jakajia reissulla on itsensä lisäksi, sitä halvemmaksi lopputulos tulee, eivätkä voitot isoista ryhmäkoista valu matkatoimiston taskuun. Faralongin perustajat ovat ennen luotsanneet Mandala Travelia, ja yhtiön mukaan sen kautta myytävät matkat on valittu huolella ja usean vuoden (vuosikymmenen?) vaellusmatkakokemuksella, mitä putiikista varmasti löytyy.
Kuten niin moni aktiviteetti, myös patikointi on parasta hyvässä seurassa.
Jos kiinnostaa tietää tarkemmin, miten homma toimii, niin Faralongin video avaa paremmin kuin minun selitykseni:
Kiinnostaako sinua vaellusmatkat? Entä Nepal?
Twitterissä järjestetään joka maanantai klo 20 #matkachat, matkailuaiheinen keskustelutuokio, ja ensi maanantain (14.9.) aiheena ovat vaellus- ja patikointimatkat sekä Nepal. Jos siis omistat Twitter-tilin, tule ihmeessä kertomaan omia kokemuksiasi vaelluksista ympäri Suomea, Pohjoismaita ja maailmaa ja kuulemaan, millaisia kokemuksia muilla on muilta reiteiltä. Paikalla ovat myös Faralongin Nepal-asiantuntijat kertomassa vinkkejä erityisesti Nepalin reiteistä sekä vastaamassa kysymyksiin. Kaikkien osallistujien kesken arvotaan graafikko Jari Salon suunnittelema vaellusaiheinen T-paita, joka on muuten hieno!
Nähdään siis Twitterissä! #matkachatin osallistumisohjeet löytyvät täältä.
Tykkään saunoa. Tykkään siitä hetkestä, kun vesi sihahtaa kiukaalla, pehmeä löyly leviää lauteille ja suojaan kasvojani kuumalta höyryltä. Tykkään hikoilla kunnolla ja sen jälkeen käväistä ulkona jäähdyttelemässä, pulahtamassa mereen, istuskelemassa kuistilla kylmä olut kädessä. Tykkään palata takaisin hämyisään saunaan rauhoittumaan, relaamaan ja toistamaan kaiken uudelleen.
Edellisestä saunakerrasta on vierähtänyt noin puoli vuotta, joten jo oli aikakin päästä saunaan. Erityisen eetvarttia se teki pitkän patikoinnin jälkeen, kun oli ensin hilannut itsensä ja rinkkansa 3,5 kilometrin korkeuteen.
Sauna näytti ulkoa pieneltä, mutta sisätilat oli tiiviisti käytetty.
Coloradossa 10th Mountain Division Hut Association pyörittää mökkiverkostoa, josta suurin osa on tiettömien taipaleiden takana. Kesäisin tuville patikoidaan, talvisin hiihdetään tai lumikenkäillään, ja kaikki tarpeellinen pitää roudata paikalle itse. Mökkien varustelutaso vaihtelee, mutta lähtökohtaisesti se on matalahkoa suomalaista mökkitasoa: kaasuliesi löytyi ja valaistus toimi aurinkosähköllä, mutta juoksevan veden filtteröimme läheisestä purosta.
Vesi oli kirkasta ja hyvän makuista suoraan purosta, mutta varmuuden vuoksi steriloimme sen vielä Steripen Adventure Opti* UV-filtterillä. Käyttö oli helppoa, joten voin lämpimästi suositella, jos lähtee patikoimaan alueilla, jossa vesi on kirkasta muttei kuitenkaan täysin turvallista juoda.
Me olimme valinneet viikonlopun mökkikohteeksi Janet’s Cabinin minkäs muun kuin saunan takia; moinen luksus löytyi hyvin harvasta paikallisesta mökistä. Odotuksemme eivät olleet korkealla – jenkkisaunoissa on yleensä kaikenlaisia ihmevirityksiä kokolattiamatoista löylynheittokieltoihin – mutta todellisuus yllätti positiivisesti: vesipata puuttui, mutta muuten sauna olisi voinut olla missä tahansa suomalaisella mökillä, mitä nyt järveen ei vuorien keskellä puurajan tuntumassa päässyt pulahtamaan. Iiro korvasi sen steppailemalla jäätiköiden sulamisvesistä koostuvassa purossa, minä tyydyin vilvottelemaan kirpeässä vuoristoilmassa ja juomaan vaivalla paikalle raahattua ja purossa viilennettyä olutta.
Mikäs tässä tiskatessa kun näkymät ovat näin upeat…
10th Mountain Hutit toimivat hostellityylisesti niin, että yhtä aikaa mökissä on yleensä useita porukoita, ja esimerkiksi Janet’s Cabinissä on 16 petipaikkaa kerrossängyissä neljässä eri makuuhuoneessa. Viikonloppuisin mökit ovat lähes aina täysiä, ja olin etukäteen lukenut, että käyttäjäkunta on vaihtelevaa, vauvasta vaariin ja yksittäisistä vaeltajista turistiryhmiin. Meidän neljän hengen suomalais-saksalaisen porukkamme lisäksi mökillä oli kuitenkin tällä kertaa 12 eläkeläistä, jotka illalla kokoontuivat tekemään palapelejä takkatulen ääreen ja viis veisasivat saunomismahdollisuudesta. Mikäs siinä, me saunoimme heidänkin edestä.
Mökkien vuokraus maksaa $40 per henki per yö, mikä ei ole enää erityisen halpaa huvia. Hinta selittyy pitkälti mökkien sijainnilla: lähimmälle autotielle oli Janet’s Cabinilta 10 kilometrin matka Continental Divide Trailia pitkin. Vaikka osa mökkien huollosta hoidetaan varmasti aasikuljetuksilla, niin valtavat kaasusäiliöt ja talven polttopuut on pakko tuoda paikalle toisella tavalla…
Ilmojen halki käy lentäjän tie… [kolme helikopterikuvaa: Paul]
Aamulla mökiltä herätessä ilmassa oli päänsärkyä, joka tuskin oli pelkästään parin saunakaljan aiheuttama. 3,5 kilometrissä ilma on jo sen verran ohutta, että pidempi oleskelu ottaa kaaliin, vaikka asumme itsekin aika korkealla. Merenpinnan tasolta tullessa suosittelisin ehdottomasti tasaamaan oloa pari päivää jossain matalammalla. Itsellä oli myös pohkeet jumissa edellispäivän kapuamisesta, mutta ei auttanut muu kuin suunnata takaisin sivistyksen pariin.
Janet’s Cabin on yksi Mountain Hut Associationin mökeistä, joka sijaitsee Continental Divide Trailin (CDT) varrella, siis sen reitin, joka jatkuu New Mexicosta 5000 kilometriä aina Idahon ja Kanadan rajalle. CDT on sekä vähemmän tunnettu kuin Wildin tunnetuksi tekemä Pacific Crest Trail että vaativampi, ja sen on tiettävästi patikoinut läpi alle 100 urheaa sielua. Me kävelimme sitä vain 10 kilometriä suuntaansa kohdassa, jossa se kulkee samaa reittiä paljon lyhyemmän Colorado Trailin (CT) kanssa. CDT vaatii aikamoista sisua, mutta CT on mahdollista vaeltaa 4-6 viikossa, ja Mountain Hut Associationin ansiosta kaikkia öitä ei tarvitse nukkua teltassa.
Mountain Hut Associationin mökit ovat suosittuja vuoden ympäri, mutta erityisen suosittuja ne ovat talviviikonloppuisin, jolloin suunnitelmia kannattaa alkaa tekemään jo edellisenä keväänä. Janet’s Cabinin lisäksi saunoja on samoissa korkeuksissa sijaitsevissa Francie’s Cabinissa sekä Shrine Mtn Innissä. Kaikissa voi saunomisen lomassa nauttia (sananmukaisesti) henkeäsalpaavista vuoristonäkymistä!
Kesä on mennä hujahtanut jo elokuulle, mutta minusta tuntuu kuin se olisi vasta aluillaan. Eihän siitä ole kuin kuukausi, kun hanget alkoivat sulaa vuorilta sen verran, että patikointi ei ollut enää ähkimistä ja puuhkimista lumessa! Ja jos viime vuoden merkit pitävät paikkansa, korkeimmille vuorille on asiaa vielä syyskuussa ilman kummempia talvivarusteita.
Olemme kivunneet Kalliovuorten korkeimmille huipuille, fourteenereille, kahdesti: ensin kesäkuussa Mount Bierstadtille (4287m) lumen läpi puskien ja sitten pari viikkoa sitten Mount Elbertille (4401m) upeassa kesäsäässä. Siinä välissä olemme kolunneet matalampia nyppylöitä, polkuja ja pusikoita. Näin vihdoin Kalliovuorten kansallispuistossa villikalkkunoita, ja häntiään vispaavat murmelit ovat nousseet todellisiksi toteemieläimiksi, joita nähdessä jaksaa taas kavuta. Olen laskenut paniikissa pyllymäkeä alas vuorelta ukkosta karkuun ja kehittänyt lievän brontofobian, mikä on kai tervettä, koska en halua päätyä tilastoksi. (Coloradossa salama tappaa keskimäärin pari patikoijaa vuodessa.) Olen napsinut niin monta kuvaa, että kovalevytila on moneen otteeseen loppunut koneelta, ja olen mussuttanut useamman Clif Barin kuin pystyn laskemaan. Parin viikon välein olen käynyt hakemassa REIstä taas uuden korkeuskäyräkartan, mille tullee pian loppu, koska omistan kohta ne kaikki.
Tarkoitus on kirjoittaa vielä useasta vaelluksesta tarkempi kuvaus, mutta sitä odotellessa saatte nauttia Coloradon vuorimaisemista, joita Instagramin puolelta on voinut tirkistellä jo pitkin kesää. Neuvot ovat Ilan Shamirin runosta Advice from a Mountain, käännökset allekirjoittaneen.
Blogi on ollut hiljainen viimeiset pari viikkoa, mutta kulisseissa on ollut kiirettä! Näkyvin kuuma rauta, #matkachat, on pirskahdellut bloginkin puolelle, ja ensimmäinen keskustelu toissapäivänä oli niin onnistunut, että vieläkin hymyilyttää. Mutta TV-Shop-tyyliin, ”eikä tässä vielä kaikki”…
Meillä on ollut pari kuukautta netti ja kaapeli tauolla, joten naputtelin maanantaina taloyhtiön yleisen netin varassa. Juomapullossa itsetehtyä jääteetä, lempparihellejuomaani.
…sillä paljon isompi proggis on tullut vihdoin päätökseensä: blogi kääntyy englanniksi! Kauan siinä kestikin selvittää tekniset kuviot, säätää domain-nimien, forwardingien ja DNS-palveluiden suossa, puhumattakaan useamman plugarin sekä koko WordPress-teeman kääntämisestä astetta elegantimmin kuin mitä olin aiemmin vaivautunut tekemään – .po- ja .mo-tiedostoilla koodin sörkkimisen sijaan. Purkkaratkaisuilta ei vältytty, ja strategisiin paikkoihin piti lisätä pari riviä if-else-PHP-koodia, joka tuskin läpäisisi jonkun periaatteellisemman nörtin seulaa, mutta hälläväliä kunhan toimii. Vai toimiiko? Kaikki omituisuudet kommenttiboksiin, please! Tavoitteena siis, ettei tämä muutos näy suomenkieliselle lukijalle muuten kuin kielivalikkona vasemmassa yläkulmassa…
…ja sitten vähän henkilökohtaisempiin kohokohtiin: olen välillä tiedottanut blogin puolella urheilutavoitteistani ja niiden toteutumisesta, joten en malta olla hehkuttamatta, että tulin juhannuspäivän triathlon-kisoissa toiseksi! Saavutus kuulostaa suuremmalta kuin onkaan, koska sarjassani ei ollut kuin yhteensä viisi urheilijaa, mutta olen silti äärettömän ylpeä – ja lievästi hämmentynyt. Treenikauteni ei nimittäin ollut sieltä vakuuttavimmasta päästä, ja pyöräilyssä nousin useaan otteeseen pyörän selästä kävelemään, kun pienin vaihde ei enää riittänyt toista kilometriä jatkuvassa ylämäessä. Vuoristotriathlon veti tehokkaasti luulot pois…
Jaksoin sentään maaliviivalla nostaa kädet tuuletukseen.
Triathlonin jälkeen pysähyimme kotimatkalla katsomaan biisoneita ja erityisesti biisonivauvoja, jotka laiduntavat eräässä Coloradon osavaltiopuistossa moottoritien varressa.
…jonka jälkeen seuraavana päivänä oli hyvä lähteä palauttavalle patikoinnille. Olimme jo kerran aikaisin kiivenneet Green Mountainin huipulle, josta näkee kivasti sekä kotikaupunkimme Boulderin ylle että toiseen suuntaan, Indian Peaks Wildernessiin. (Ja tämä kaikki kaupungin ”puistossa”!!) Viime kerralla tarvoimme lumessa, ja reitti tuntui tällä kertaa helteestä huolimatta helpommalta, kun ei tarvinnut liukastella ympäri polkuja. Katsopa alla olevat kuvat vertailuksi, ennen kuin siirrytään viikon viimeiseen kohokohtaan…
Kesäinen näkymä, vaikka horistontin vuorilla on yhä lunta.
Sama näkymä helmikuussa
Tämäkin kuva on helmikuulta. Green Mountainilla (2090m) ei todellakaan ollut kesäkuussa lunta.
Horisontin vuoret ovat Indian Peaks, ja tunnistan niistä tasan yhden: Mount Audubonin, jolle kiipesimme vuosi sitten. Longs Peak on Indian Peakseista pohjoiseen, ja sen tunnistaa, koska se on pohjoisin nelitonninen ja selvästi muita korkeampi.
…nimittäin lähden illalla (tai aamuyöstä) red-eye-lennolla eli yölennolla, jonka lentoaika aikaeron takia on merkittävästi yöunia lyhyempi, ja suuntana on Miami!! Auringon kaipailu on vähän jäänyt toista viikkoa kestäneiden helteiden myötä, mutta merta on ihana päästä tapaamaan: rannalta käsin, snorklaten, veneajelulla… Reissun kipinänä toimi hyvä ystäväni Elina, johon tutustuin taannoin Luxemburgissa, ja joka on Etelä-Amerikassa vietetyn kuuden kuukauden jälkeen palaamassa Suomeen, sopivasti Floridan kautta. Iiro liittyy seuraan päivää myöhemmin, ja Miamin lisäksi käymme myös Key Westissä. Blogeista Miami-vinkkejä ovat tarjonneet Curious Feet, Fotobloggeri ja 50 States Puzzle, josta myös jälkimmäisimmän Ulla auttoi Facebookin puolella kertomalla kaupunginosista sen verran, että päädyimme majoittumaan ensimmäisen yön Little Havannassa. Viime hetken ravintolavinkit ovat yhä enemmän kuin tervetulleita!
[Kuva: Corey Balazowich]Kuten ennenkin, liveterveisiä reissun päältä voi seurailla Instagramista, Facebookista ja Twitteristä, ja lisäksi olen opettelemassa Snapchatin käytön, koska naapurin 11-vuotias tyttö kertoi, että se on enstex magein juttu just nyt, ja luulen, että hän tietää, mistä puhuu. Jos joku blogin lukijoista käyttää kanssa Snapchatia, niin Story päivittyy tunnuksella @globecalledhome.
Kirjoitin kuukausi sitten, että auringonpaisteesta nauttiminen on yksi hyvä syy muuttaa Coloradoon: Kalliovuorten itäpuoleinen preeria kun on vähäsateista aluetta, ja minä olin jo lopen kylläsynyt Luxemburgin säihin. Toukokuun puolivälissä pakkasin kimpsuni innosta hihkuen, ja…
…no tietäähän sen miten siinä kävi. Jo puolivälissä toukokuuta uutisoitiin, että meneillään on sateisin toukokuu 20 vuoteen. Loppukuusta läheisestä Colorado Springsistä uutisoitiin, että toukokuu oli sateisin kuukausi 121 vuoteen, siis siitä lähtien kun mitään mittauksia on tehty. Boulderissakin oli satanut toukokuussa 20 senttiä, eli noin kolme kertaa niin paljon kuin yleensä Helsingissä marraskuussa.
Paikalliset vitsailivat jo muuttavansa pois. Minä hautauduin sohvalle takkatulen ääreen ja katselin rakeiden piiskaavan kivetystä ulkona, keitin uuden kupillisen teetä ja ihmettelin säätiedotuksia, jotka lupasivat lunta. Kai tämän on jossain vaiheessa pakko loppua???
Ja loppuihan se, viime viikonloppuna. Kävimme silloin laskemassa koskea, joka kuohui sateiden ansiosta ennätyslukemissa (siitä pian lisää juttua!), ja nyt tällä viikolla olen nauttinut helteisistä iltapäivistä uima-altaan äärellä. Ilmastointikin on vihdoin naksautettu päälle.
Alkaneen kesän ja Instagram Travel Thursdayn kunniaksi seitsemän parasta kesätekemistä Instagram-kuvilla höystettynä:
Yhdysvalloissa useilla taloyhtiöillä on asukkaille uima-allas
1. Loikoilu
En ole rantalomien ylin ystävä, mutta välillä on kiva maata auringossa rannalla, altaan reunalla tai puistossa – ja lukea! Tilasin kesää vasten pari uutta aikakauslehteä (Backpacker, Travel+Leisure ja Real Simple) jo olemassaolevien tilausten lisäksi (Time ja paikallislehti 5280), mutta viimeiset pari päivää olen uppoutunut altaalla kirjaan. Tykkäsin elokuvastakin, mutta Wild toimii kirjana vielä tuhat kertaa paremmin. Iso peukku ja suositus tälle vaelluskirjalle!
Alankomaiden Haagissa terassikelit alkoivat jo maaliskuussa
2. Terassit
Vaikka ne parhaat terassit löytyvätkin mielestäni Euroopasta, on täällä Atlantin toisellakin puolella hyviä vaihtoehtoja, kun vaan tietää mistä hakee. Tiistaina nautimme jääteetä saksalaisen naapurini kanssa Ozo Coffee Companyn terassilla, ja ajattelimme kesän aikana käydä läpi kaupungin kaikki kahvilat, joten kysykää minulta vinkkejä sitten elokuussa, jos olette Boulderiin suuntaamassa!
Katse kohti mantereen läpi kulkevaa vedenjakajaa
3. Patikointi
Vuorilla on vielä lunta ja Fourteenereille ei ole asiaa ilman lumikenkiä ennen heinäkuuta, mutta matalammat vuoret alkavat olla jo kesäpatikointikunnossa. Avasimme patikointikauden viime lauantaina kiipeämällä Hanging Lakelle, mielettömän upealle vesiputoukselle, ja ellei ensi viikonlopulle ennustettu ukkonen äidy pahaksi, jatkoa on tiedossa jo ylihuomenna.
Tämä purjevene ihasteli auringonlaskua Havaijilla
4. Purjehdus
Suomessa purjehdus on kuulunut olennaisena osana kesään siitä lähtien, kun isäni päätti parin vuosikymmenen haikailun jälkeen ostaa purjeveneen. Täällä on lähimmän meren rantaan reilu 1300 kilometriä, mutta vuorilta löytyy Yhdysvaltojen korkeimmalla sijaitseva purjehduskerho (2748m), ja kuulema sieltä saisi myös vuokrattua veneitä.
Sipoon saaristo <3
5. Mökkeily
Jos päädymme kesällä Suomeen – suunnitelmamme tämän suhteen ovat vielä auki – niin tämä on ehdottomasti listalla. Nauttikaa te kaikki Suomessa asuvat mökkikulttuurista!
Aamu valkenee Great Sand Dunesien kansallispuistossa
6. Telttailu
Se fiilis, kun heräät aamulla upeissa maisemissa tukkina nukutun yön jälkeen, kömmit ulos makuupussistasi ja alat keitellä teetä lintujen laulaessa ja parin peuran mussuttaessa läheistä puskaa… Telttailukauden avasimme jo toukokuun sateiden keskellä, ja kesäsuunnitelmiimme kuuluu ainakin pari telttayötä Etelä-Dakotassa. Jos jollakulla on vinkkejä vaelluksesta ja telttailusta Badlandseillä, niin niitä otetaan vastaan.
Trierin katedraali ja saksalaista jäätelöä tasan vuosi sitten
7. Jäätelö
Jäätelö on parasta silloin, kun on kuuma, ja parasta jäätelöä on Ben&Jerrysin Chocolate Chip Cookie Dough – $3 per puolen litran purkki lähikaupasta.
Lämpöaalto iskeytyi Luxemburgiin, ja viikonloppuna olisi ollut suorastaan mahdotonta pysyä poissa luonnosta. Sunnuntaina nappasimme kaverin kanssa bussin kohti Koillis-Luxemburgin Müllerthalia, jota myös ”Pikku-Sveitsiksi” kutsutaan. Bussi oli melkein täynnä, ja monella oli meidän tavoin vaelluskengät jalassa.
Jäimme pois bussista Bersdorfin pikkukylässä ja sukelsimme alas laaksoon hiekkakivimuodostelmien keskelle, joista Müllerthal on tunnettu. Eroosio on muotoillut alueelle lukemattomia luolia ja kallionkoloja, korkeita paaseja, kapeita välejä ja luonnonportaita, joita pitkin patikointireitti puikkelehtii. Myöhemmin reittiä on täydennetty ihmisen tekemillä portaikoilla. En suosittele polvivaivaisille!
Ahtaan paikan kammoisillakaan ei aina ole hauskaa. Taskulamppu tulee välillä tarpeeseen.
Ihmettelimme alusta alkaen rapinaa, jota kuului vähän väliä viimesyksyn lehtien alta. Pian kaverini kirkaisi: hiiriä! Metsä oli täynnä niitä. Hetken meillä oli pieniä erimielisyyksiä toimintatavasta, kun kaverini yritti maata tömisyttämällä pelottaa hiiret tiehensä ja minä zoomailin kameralla saadakseni nuo vikkelät pienet otukset tallentumaan muistikortille. Päädyimme pian siihen, että minä kävelen edeltä.
Näimme kymmeniä metsähiiriä, mutta kuvat ovat aika hääppöisiä, kun nämä pienet otukset puikkelehtivat säikkyen koloihinsa.
Näimme myös sammakon, joka yritti kovasti naamioitua lehdeksi.
Puolivälissä reittiä polku saapui Müllerthalin kylään, joka selvästi eli patikoinnista. Patikoijille tarkoitettuja hotelleja oli enemmän kuin asuintaloja, ja ravintoloiden terassit olivat täynnä vaelluskenkäkansaa. Me ohitimme kylän pysähtyen vain infokeskuksen vessaan.
Saapuminen kylään
Kylän keskellä oli pieni maatila, jossa pihalla tepasteli kanoja ja vuohia.
Luxemburgista löytyy useita söpöjä siltoja ja kauniita vesiputouksia, mutta niistä kuuluisin, Schiessentümpel, osuu tämän reitin varrelle. Emme jääneet vesiputoukselle pyörimään, koska siellä oli liikaa ihmisiä, vaan sen sijaan pysähdyimme lounastamaan vähän myöhemmin.
Kevät oli saapunut myös kukkien muodossa. Minun piti pitkään kaivaa muististani valkovuokkojen suomenkielistä nimitystä, jotta pystyin googlaamaan sen ja kääntämään lajimääritystä miettivälle kaverille sloveniaksi. Koko metsä oli siis täynnä valkovuokkoja täydessä kukkaloistossa.
Nyt varmaan seuraavaksi joku kertoo, etteivät kuvan kasvit ole valkovuokkoja, koska lehdet ovat vääränlaisia. No voin vaikka vannoa, että niitä ihan oikeitakin valkovuokkoja tuolla metsässä oli!
Toisiksi yleisin kukka oli tämä keltainen, jonka lajimääritystä emme tienneet.
Berdorfista Consdorfiin Müllerthalin kakkosreittiä pitkin kesti meillä lyhyen tauon kanssa 3,5 tuntia. Saavuttuamme Consdorfiin oli mahtavaa istahtaa terassille jäätelölle odottelemaan kerran tunnissa kulkevaa bussia kotiin.
Kuinka päästä reitille
Luxemburgin keskustasta bussi 111 kulkee Consdorfiin ja Berdorfiin. Busseissa on pysäkkinäytöt, jotka helpottavat kulkua, ja päivälippu Luxemburgin julkisiin maksaa 4 euroa. Seuraamamme Müllerthal Trail 2 -reitti on viitoitettu hyvin pysäkiltä lähtien, ja siitä löytyy tietoa netistä.
En muista mistä se lähti, mutta jostain sen saimme päähämme. Minä taisin jostain bongata lehtiartikkelin Yosemiten kansallispuiston Half Dome -vuorelle patikoimisesta alkuvuodesta 2013 – Backpacker-lehden mukaan Amerikan vaarallisimpia vaellusreittejä ja Iltalehdenkin mukaan yksi maailman vaarallisimmista turistikohteista – hehkutin sitä innoissani Iirolle, joka mainitsi elokuun Kaliforniassakin käyvän roadtrippimme matkakumppaneille aiheesta, jotka ahkerina ulkoilijoina innostuivat ajatuksesta. Maaliskuussa osallistuimme Half Dome Lotteryyn eli arpajaisiin, joissa rajoitettu määrä patikointilupia jaetaan, peräti kahdella arvalla. Iiron arpa veti tyhjän, mutta minun arpani voitti patikointiluvan neljälle.
Half Dome (2695 metriä) leirintäalueelta nähtynä
Sitten eräänä aamuna elokuussa Yosemitessa kömmimme teltastamme ennen auringonnousua, vedimme patikointikengät jalkoihimme, söimme puuroaamiaiset ja heitimme edellisenä iltana pakatut reput selkään. Olimme istuneet koko edellisen päivän autossa matkalla Death Valleysta, missä olimme yöpyneet oikealla ”matalanpaikan leirillä” vähän merenpinnan alapuolella. Leirintäalue, jolla yövyimme, oli noin 1,2 kilometrin korkeudessa, eli sentään jotain tuntumaa olimme saaneet ohuempaan ilmaan ennen päivän suoritusta.
Half Domelle suositellaan lähdettäväksi jo kuuden maissa aamulla, mutta koska me olimme päässeet nukkumaan vasta vähän puolen yön jälkeen, totesimme järkevämmäksi nukkua vähän pidempään ja odotimme shuttle-bussia lähtöpaikalle puoli kahdeksan maissa.
Vain Iiro oli uskaltautunut matkaan shortseissa; minulla ja Akilla oli enemmän vaatetta, jota hyvin pian aloimme karsimaan, kun kiivetessä alkoi tulla kuuma. Akin vaimo Nina oli sairastunut juuri edellisenä päivänä ja jäi potemaan kuumetta teltalle, joten olimme liikkeellä vajaalla miehityksellä. Sentään sää suosi meitä, sillä koko päiväksi oli luvattu lämmintä ja aurinkoista.
Reitin alku nousi verkkaisesti, mutta pian ylöspäin viettävä polku muuttui portaiksi ja pohkeet ja reidet saivat kyytiä. Olimme kaikki treenanneet tätä varten koko kesän: minä kuntosalin step-tunneilla ja patikoiden pitkin Ardennien kukkuloita, Iiro taas kiiveten yhä uudestaan Georgiassa Kennesaw Mountainille. Ehkäpä tämän ansiosta parin kilometrin kiipeämisen jälkeen Vernal Falls -vesiputousten kohdalla ohitimme aasialaisryhmän. Suunnilleen näillä main taas meidät ohitti nainen, joka juoksi rappuja ylös ja oli selvästi matkalla samaa vauhtia ylös asti, eli selvästi paremmassakin kunnossa voisi olla.
Aki, Iiro ja ne pari aasialaista rappusilla
Vernal Falls: tänne saakka kannattaa jokaisen Yosemiten vierailijan kiivetä
Treenatessa olin kantanut mukana toistakymmentä litraa vettä, mikä oli ihan hyvä, koska reppu itse vaelluksella taisi painaa melkein kymmenen kiloa. Vettä olimme ottaneet mukaan kuusi litraa per henki, ja lisäksi meillä oli jokaisella parin tuhannen kalorin edestä pähkinöitä, myslipatukoita ja muuta trail snackia, jota pysähdyimme popsimaan noin kolmen vartin välein. Tämä oli aika hyvä jaksotus meille, sillä energiataso pysyi jatkuvasti riittävänä kovasta rasituksesta huolimatta, ja toisaalta saimme aina hetken hengähdystauon jatkuvia portaita kävellessä.
Iiro ja joku omenapatukka varmaankin. Eväät oli ostettu Costcosta, mistä sai kätevästi 20 patukan paketteja.
Vernal Falls ylhäältä päin. Korkeus 1524 metriä merenpinnasta.
Kartanlukutauko Vernal Fallsien yläpäässä. Olin ostanut kartan edellisenä iltana leirintäalueen kartasta. Reitti oli niin hyvin merkitty, ettei karttaa olisi oikeasti tarvinnut, mutta siitä oli kiva aina tarkistaa, kuinka pitkä matka oli enää jäljellä.
Vernal Fallsien jälkeen oli vielä toinen yhtä paha puristus Nevada Fallsien ylle pitkin switchbackeja eli neulansilmämutkaista patikointipolkua, mutta sitten alkoi helpottaa. Noin 1800 metrin korkeudessa, 600 metrin kiipeämisen, 4,2 kilometrin kävelyn ja useamman tunnin jälkeen pääsimme Little Yosemite Valleyyn, tasaiseen laaksoon jonka metsän siimeksessä kävely oli kuin pilvien päällä tanssimista verrattuna edeltävään rääkkiin. Tässä kohtaa myös näimme ensimmäisen kerran laaksosta lähdömme jälkeen tavoitteemme: Half Domen huipun.
Siellä se on!
Ilo tasaisesta maastosta oli lyhytaikaista: taitoimme parin kilometrin matkan laakson lävitse puolessa tunnissa, ja polku alkoi taas kiivetä ylöspäin. Polulla oli koko ajan ollut muitakin, mutta tässä kohtaa aloimme saavuttaa niitä patikoijia, jotka olivat lähteneet jo aamunkoitteessa mutta etenivät meitä hitaammin. Ottaen huomioon reitin vaativuuden, oli yllättävää, kuinka vuorella tuntui olevan joka ikäpolvea vauvasta vaariin.
Luontokohtaaminen polulla: harmaaorava
…luontokohtaamisista puheenollen: vaikka tällä vaelluksella oli montakin kohtaa, jossa olisi heikompi voinut ruveta parkumaan, niin minä huusin vain tässä kohtaa. Kivusta. Läksin nimittäin puskapissille – viimeiset vessat jäivät Nevada Fallsien yläpäähän – ja siinä kanervikossa kyykkiessäni kuulin yhtäkkiä korvani juuresta ininää, ja sitten pistävä kipu olkavarressa. En jäänyt selvittelemään, minkälainen kärpänen tai ampiainen minua pisti, mutta kiireen vilkkaa laukkasin takaisin polulle, missä kipu olkavarteen iski läpi oikein todenteolla, enkä vähään aikaan pystynyt tekemään muuta kuin makaamaan silmät kiinni maassa hammasta purren. Siinä kohtaa oli sitten ihan hyvä hetki pitää sen verran pitkä tauko, että ibuprofeiini alkoi vaikuttamaan. Antihistamiinit olimme jättäneet teltalle, kun ei ollut tullut mieleen, että niillekin saattaisi olla reissulla tarvetta.
Tämä ei tainnut olla Half Dome. Ehkäpä Mount Broderick? Näitä omituisen muotoisia vuoria oli aika paljon, joten ne menivät meiltä sekaisin.
Vihdoin pitkän kipuamisen jälkeen pääsimme 2300 metrin korkeuteen, jossa maisemat avautuivat kunnolla. Vähän huolestuneena katselimme horisontissa vellovia pilviä, koska ohjeistuksen mukaan Half Domelle ei saa mennä, jos taivaanrannassa näkyy mitään ukkospilviin viittaavaa: kalliohuippu on oikea ukkosenjohdatin, ja useampi patikoija on kärventynyt elävältä sen huipulla. Tästä syystä myös huipulle olisi hyvä päästä jo ennen puolta päivää, koska ukkoset iskevät todennäköisemmin iltapäivällä, ja tarkistuspisteen luokse päästessämme kello oli jo puoli yksi.
Myöhemmin tajusimme, että ”pilvet” horisontissa olivatkin alueella riehuvien metsäpalojen savuja.
Tässä kohtaa puistonvartija tarkisti, että meillä oli arpajaisista voitettu lupa kiivetä huipulle. Puistonvartijalla oli lista luvan voittaneista, mutta varmuuden vuoksi olimme myös tulostaneet luvan mukaamme.
Puistonvartijan luona levähdimme hetken ja valmistauduimme viimeiseen koitokseen: Half Domen huiputtamiseen. Ensimmäiset 150 metriä olisi armotonta kapuamista, sitä seuraavat 150 metriä taas jo sulaa hulluutta.
Matkalla ylös Switchbackeja (kuva: Aki)
Minulla on jonkin asteinen korkean paikan pelko, ja suunnilleen tässä kohti se alkoi iskemään läpi toden teolla. Siksi nämä kaikki kuvat ovat Akin ottamia, koska minä en uskaltanut enää pysähtyä valokuvaamaan.
Toinen syy on, että Akilla riitti kunto paremmin, kun Iiro ja erityisesti minä pysähdyimme puuskuttamaan harva se metri.
Switchbackit melkein lopussa, ja siinä se häämöttääkin edessä: se viimeinen 150 metriä sulaa hulluutta.
Ai miksikö Half Dome Trail on yksi Amerikan vaarallisimmista reiteistä? Toki tällä reitillä voi muuallakin kaatua, venäyttää lonkkansa, nyrjäyttää nilkkansa tai mitälie, mutta kohta, mikä tappaa melkein joka vuosi, oli meillä edessä: The Cables. Siis kaksi rautavaijeria, joista voi pitää kiinni, kun kiipeää parhaimmillaan 70 asteen kulmassa olevaa kallionseinämää ylös. Parin metrin välein rautavaijereihin on asennettu lankku, jossa voi hetken hengähtää, mutta ei kovinkaan pitkää hetkeä, koska vaijereilla on ruuhka ja ohitukset ovat inhottavia.
Kun näimme näistä kuvia aiemmin, totesimme kaikki, että kuvat on vain otettu jostain tietystä kuvakulmasta, ja ne varmaan näyttävät hurjemmilta kuin mitä todellisuudessa. Ei, eivät näytä. Kyllä näistä kuvista saa ihan täysin totuudenmukaisen kuvan tuosta hulluudesta.
Kaapeleiden alapäässä tuuli niin kovaa, ettei meinannut pystyssä pysyä, ja joka puolella kallionseinämät putosivat varmaan kuolemaan. Konttasin switchbackien loputtua nelin kontin kohti vaijereita, kunnes lyyhistyin isomman kiven taakse tuulensuojaan ja vedin omat johtopäätökseni: en pysty! En vaan mitenkään pysty, ihan järkkyä! En varmasti lähde tuonne hengenvaaraan, tippuisin ihan varmasti, ote lipeäisi ja syöksyisin yli kilometrin pudotuksen alas. Ei, kyllä minun kiipeämiseni on nyt tässä!
”Eikä ole”, totesi Iiro, vetosi siihen että kun nyt tänne saakka ollaan tultu, kyllä sä pystyt siihen, nyt vaan keskityt täysillä. Otetaan koppi jos putoat.
Ja niinhän minä sitten löysin itseni tuolta vaijereilta hillumasta. Ehkä yhdellä kiipeäjällä sadasta oli turvaköysi mukana, ja me emme kuuluneet tuohon porukkaan.
Kiipeäminen ylös oli raskasta mutta ei lopulta niin järkyttävää kuin olin vielä pari minuuttia aiemmin kuvitellut. Olin vetänyt käsiini netistä ostetut puutarhahanskat, joissa oli erityisen hyvä pito, ja hivuttauduin ylöspäin parikymmentä senttiä kerrallaan. Ei siinä hirveästi ehtinyt juuri sillä hetkellä pelätä, sillä kaikki keskittyminen meni itse kiipeämiseen: aina vähintään yksi käsi vaijerissa kiinni, vastaantulijoiden väistely, lankku lankulta eteenpäin. Yritin alussa pitää kiinni kummastakin vaijerista, mutta aika pian hylkäsin toisen vajereista ja roikuin toisessa sananmukaisesti henkeni edestä, vaijeri kainaloni alta kulkien.
You can do it, almost there, coming down is easier, vastaantulijat tsemppasivat, ja yhtäkkiä jyrkkä kallio alkoi tasaantua. Kun lankut ja vaijerit loppuivat, jatkoin matkaa nelinkontin korkeimmalle laelle. Olin ylittänyt itseni.
Jiihaa! Iiro otti huiputuksesta kaiken irti.
Half Domen lakipiste
Meidän reppumme ja sanoinkuvaamattoman upea maisema
Iiro chillaa Half Domen kielekkeellä
Aki samalla kielekkeellä, alas 1500 metrin pudotus
Näissä juhlintakuvissa näkyy vain Akia ja Iiroa, jotka juoksentelivat ympäri Half Domen lakea, ottivat kuvia, juhlivat ja söivät eväsbageleita hyvillä mielin. Me teimme sen! Minä taas… niin…
Mulla on paha olo antakaa mun olla
Minulla oli joko lievä vuoristotauti, vakava ylirasitus tai ääretön korkeanpaikan kammosta johtuva stressi, todennäköisesti kaikki kolme. Huimasi, oksetti, päätä sattui, vatsaa sattui, lounasbagelista ei uponnut kuin alle puolet, ja suurimman osan siitä melkein tunnista kun vietimme Half Domen kuvulla minä makasin hiljaa paikallani ja yritin hillitä villinä ravaavaa sykettäni. Välillä kurkin maisemaa huivin alta, selkä visusti kiinni kalliossa ja totesin että joo, olotilasta huolimatta olivathan nuo aika hienoja.
…ja okei, jossain vaiheessa kun olo oli ehtinyt vähän tasaantua, Iiro tuli kiskomaan minut ylös ja saatiin minustakin poseerauskuva.
”Turvallisesti” Half Domen päällä. Sinne kielekkeelle minua ei olisi saanut erkkikään.
Ja sitten ei kuin alas! Tästä on jopa kuvia, kun Aki niitä napsi. Minä en olisi ikimaailmassa irroittanut kättäni vaijerista valokuvatakseni, mutta kiva, että Aki niin teki.
Ja takaisin alas
Älä katso alas.
Älä päästä irti.
Kestääköhän tämä? Vaijerit eivät olleet maailman tukevimmat, pari ”pylvästä” oli irti ja loputkin heiluivat.
Kun vihdoin olimme päässeet vaijerit sekä ylös että alas, olo oli helpottunut. Enää ei tarvinnut kuin päästä täältä alas. Matkaa bussipysäkille oli tiedossa reilu 10 kilometriä.
Suunnilleen tässä vaiheessa meitä vastaan tuli puistonvartija, joka oli matkalla huipulle tarkistamaan, ettei sinne ollut jäänyt kukaan pulaan, sillä reitti olisi tältä päivältä nyt suljettu.
Matkalta alaspäin ei ole paljon kerrottavaa. Reissun kliimaksi oli ohi, ja nyt vain halusimme kaikki kolme päästä mahdollisimman nopeasti alas leiriin hoitamaan kipeitä jalkojamme ja juomaan vaikka pari voitonolutta. Minä huipun pahoinvointikohtauksesta selvittyäni taisin olla kaikkein energisin meistä, Akilla muistaakseni hiersi jalka ja Iirolla alkoi energiat olla nollissa.
Peura, johon melkein törmäsimme polulla
Kaikilla meillä oli tuntunut päivä polvissa, joten palasimme portaiden sijaan pari kilometriä pidempää mutta loivempaa John Muir Trailia. Nyt en enää tekisi moista valintaa, sillä nuo pari kilometria auringon hyvää vauhtia laskiessa ja juomaveden jo loputtua tuntuivat toooodeella pitkiltä, ja kaiken huipuksi eksyimme hieman reitiltä. Pääsimme kuitenkin lopulta takaisin leiriin puoli kahdeksan maissa illalla. Pizza ei ole ikinä maistunut niin hyvältä.
Polulla spotattu sisilisko
Nevada Falls, jonka ohitimme John Muir Traililla
Nevada Falls vähän kauempaa
25 kilometria edestakaisin, 1500 metriä korkeuseroa, ja 12 tuntia polun päällä. Hyvin todennäköisesti pähkähulluin ja vaarallisin asia, mihin olen ikinä ryhtynyt, ja olen myös hypännyt laskuvarjolla. Samalla yksi hienoimmista vaelluksista, jonka olen tehnyt.
Lähtisinkö uudestaan? En, enpä usko. En ainakaan moneen vuoteen, enkä ilman turvaköysiä, ja luulen, että tämä jää minulla Once in a Lifetime -kokemukseksi; sitä luokkaa se todellakin oli. Mutta lähde sinä! Ensi kesän Yosemite Half Dome -luvat ovat jaossa maaliskuun loppuun saakka, tai siis arvonta on auki ja siihen voi osallistua. Suosittelen varmuuden vuoksi useampaa arpaa, jos haluaa ihan oikeasti olla kiipeämässä.
Kävelemämme reitti kartalla. Paluumatkalla kiersimme vesiputousten ohitse kiipeävän Mist Trailin John Muir Trailin kautta.
Purojen varressa kasvava narrowleaf cottonwood, eräänlainen poppeli, loistaa juuri nyt täällä keltaisena.
Eniten tottumista täällä Coloradossa on minulla ollut sään kanssa: eilisen sään perusteella ei pysty sanomaan mitään huomisesta, ensilumi tuli jo syyskuussa, mutta shortsikelejä saattaa silti olla vuoden ympäri. Talvivaatteita ei voi pakata pois kesälläkään, koska reilun tunnin ajomatkan päässä vuorilla voi sataa lunta kesälläkin, ja kesävaatteita taas tarvitsi eilen, kun lähdimme patikoimaan mukavassa hellesäässä (+27, aurinkoista) ruskan peittämille Flatirons-vuorille, jotka kohoavat kaupungin vieressä.
Chautauqua-puisto näytti hieman erilaiselta kuin helmikuussa.
Joku muukin oli keksinyt lämpimänä lauantaina lähteä reippailemaan kaupungin puistoihin. Joka toisella kiipeäjällä oli mukana haukku.
Me otimme suunnaksi oikeanpuoleisimman Flatirons-vuorista, noista hieman vanhalta silitysraudalta näyttävistä kivimuodostelmista.
Ruskankeltaiset saarnivaahterat vaihtuivat ylöspäin kiivetessä kelta- ja pähkinämännyiksi.
Patikointireitti kulki ensimmäisen ja toisen Flatironin välistä ja nousua oli noin puoli kilometriä (1600 metristä 2100 metriin). Polulla oli yllättävän paljon porukkaa ottaen huomioon, ettei maasto ollut sieltä helppokulkuisimmasta päästä, ja osa reippailijoista kantoi koiriaan vaikeiden kohtien ylitse.
Vasemmalla meidän kulkemamme reitti. Oikealla reitti, jota vuorikiipeilijät käyttivät.
Oikea ylä: Chautauqua-puisto näkyy preerialänttinä kaupungin reunassa. Oikea ala: Yliopiston stadionilla CU Buffaloes pelasi jenkkifutista kalifornialaista haastajaa UCLA Bruinsia vastaan, ja välillä yleisön ja väliaikaohjelman melu kuului vuorille asti.
Toisen Flatironin huippu, jonka luota polku vielä nousi ensimmäiselle Flatironille.
Näkymä toiselta Flatironilta Denverin ja Goldenin suuntaan. Kaupunkien välissä, missä ei ole asutusta taikka ihmisten istuttamia puita, on pelkkää preeriaa. Ylängöllä sijaitsee NCAR, yksi Yhdysvaltain meteorologian ja ilmastotieteellisen tutkimuksen keskuspaikoista.
Kolmas Flatiron on Flatironeista suurin ja vaikeapääsyisin. Flatironit syntyivät, kun Laramiden vuorijonopoimutus puski hiekkakiveä pystysuuntaan 70-40 miljoonaa vuotta sitten.
Hetki piti siristää silmiä ennen kuin tajusi, että kyllä, siellä kolmannen Flatironin päällä kalliokiipeilijät tosiaan ottavat aurinkoa.
Noin parin tunnin kiipeämisen jälkeen saavutimme vihdoin ensimmäisen Flatironin huipun. Tai ei ihan huipun, mutta melkein, sillä polku pysähtyi parikymmentä metriä huipun alapuolelle Flatironin ”kääntöpuolelle”. Tässä kohtaa oli hyvä tankata vettä ja ihastella maisemia.
Iiro ja ensimmäisen Flatornin huippu
Boulderin kaupunki alkaa siitä, mihin vuoret loppuvat.
Vuorten lumihuiput näkyvät kotipihastammekin, mutta eivät ihan näin hyvin.
Patikointi helteessä oli tuonut mukanaan sen verran kesäisen fiiliksen, että päästyämme alas suuntasimme lähimpään Dairy Queeniin jäätelölle (minulle double fudge cookie dough, Iirolle mint Oreo), jonka jälkeen vietimme loppupäivän uima-altaalla nauttien auringosta. Suomessa en ole koskaan ollut syksyn ystävä, mutta tällaiset syksyt kelpaavat minullekin.
Ruokaa ja juomaa päivän talvivaellukselle
