Lähtö Helsinki-Vantaalta oli vähän ennen seitsemää maanantaiaamuna. Sain kyydin lentokentälle isältä, ja äitikin oli noussut neljän jälkeen syömään aamiaista kanssani. Matka sujui ilman sen kummempia kohtauksia, mitä nyt check-inin työntekijä oli vähän sitä mieltä, että käsimatkatavarani oli liian suuri täyteen lentokoneeseen. Neuvottelemalla siitäkin selvittiin ilman toisen ruumalaukun lisämaksua, ja sain jopa käsimatkatavarana toimineen minirinkkani hattuhyllylle.
Kuten aiemmin kerroin, minulla oli yhdeksän tunnin välilasku Amsterdamissa. Siispä suurin osa käsimatkatavaroista lentokentän laukkusäilytykseen, juna alle ja kohti keskustaa.
Näkymä Anne Frankin talon edestä
Amsterdamissa satoi kaatamalla. Ensimmäiseksi käppäilin Anne Frankin talolle, jossa puolen tunnin jonotus sateenvarjojonossa lähinnä jenkkituristien kanssa ja sisällä turistiryysiksessä kävelyä. Ihan mielenkiintoinen talo, mutta ehkä parempi turistikauden ulkopuolella – sateinen maanantaiaamu kun näköjään ei riittänyt karkottamaan turistilaumoja.
Koko päivän aikana ei näkynyt yhtäkään vaihteellista pyörää, vaan kaikki kaupunkipyörät olivat yksivaihteisia.
Ulos tultuani sade oli jo laantunut, joten kävely Van Gogh -museolle oli mukavampi. Aikaero, jatkuva seisominen ja kävely kuitenkin painoivat jo niin paljon, ettei lounas sitä pahemmin parantanut, ja en jaksanut katsoa museota läpi kokonaan. Audio Guide oli muuten hintansa väärti, kuten myös etukäteen netistä ostetut liput, joiden ansiosta museossa ei tarvinnut jonottaa metriäkään.
Haluan tuon pyörän!
Takaisin kentälle ehdin mukavasti reilu tunti ennen koneen lähtöä, mikä tarkoitti, että ehdin käväistä Tax Freessa hakemassa juhannusjuomaksi pullon Moëtia. Atlantin ylittävä matka sujui mukavasti KLM:n In Flight Entertainmentin ansiosta (The Artist ei ollut mieleeni, The Girl with the Dragon Tattoosta ei saanut kunnolla selvää repliikeistä koneen melussa, ja Iron Lady oli mielenkiintoinen lähinnä historiakatsauksena), ja koneessa tarjottiin jätskiä!
Vieressäni lennon ajan istui kaksi yksin matkustavaa jenkkiä, joista toinen oli vähän pihalla olevan oloinen nuori mies ja toinen kärttyisen oloinen vanhempi nainen. Vanhempi nainen kieltäytyi lennon aikana kaikesta tarjotusta ruoasta ja suurimman osan ajasta torkkui kasvot peiton alla. Nuori mies taas huomasi henkilökunnan jakaessa maahantulokaavakkeita minun ottavan viisumiselvityskaavakkeen ja pyysi sellaista myös. Hän varmisti minulta, että tarvitseehan hänkin kaavaketta, ja vastasin, että tarvitset, jos sinulla on viisumi. Hetken aikaa keskusteltuamme kävi ilmi, että mies oli USA:n kansalainen, kotoisin Georgiasta eikä tiennyt, mikä on viisumi.
Kysäisin siinä mieheltä, mitä hän teki Euroopassa, ja hän kertoi, ettei ollut käynyt Euroopassa ollenkaan, vaan oli ”on a mission” yliopiston kautta kenialaisessa lastentarhassa. Yliopistossa hän opiskeli kemiaa mutta toivoi vaihtavansa ensi syksynä lääkikseen ja ajatteli, että lastentarhakokemus auttaa häntä tässä. Tässä vaiheessa keskellämme istuva nainen heräsi ja kertoi, että hän oli juuri matkalla Ugandasta. Amsterdam oli kummallakin vain vaihtokenttä matkalla Afrikasta Amerikkaan.
Perillä Atlantassa kahdeksalta illalla immigrationissa ei ollut jonoa nimeksikään, ja ehdin varmaan ensimmäistä kertaa Yhdysvaltoihin saapuessa matkalaukkuhihnan luokse ennen kuin laukku oli saapunut. Toisin kuin Iiro kuukautta aikaisemmin, en joutunut tullin tarkistukseen, vaikka olin kirjoittanut maahantulokaavakkeeseen tuovani maahan ”ruokaa”, eli suklaata.
Iiro tuli hakemaan kentältä sinisellä avoautollamme. Vaikka aurinko oli juuri laskemassa, ulkona oli vielä yli 25 astetta lämmintä. Kävimme kotimatkalla syömässä paikallisessa The Varsity -pikaruokapaikassa, joka ei tehnyt meihin vaikutusta, vaikka onkin paikallisten yliopisto-opiskelijoiden suosiossa ja kasvanut heidän ansiostaan. Hampurilainen oli pieni, hodari mitäänsanomaton.
Seitsemän kaistaa suuntaansa, ou jea!
Koska meillä kotona ei ole vielä nettiyhteyttä, istun kirjoittamassa tätä taloyhtiömme Business Centerissä, jossa ilmastointi on säädetty jäätävän kylmälle. Eilen rekisteröidyin taloyhtiöön ja sain oman kulkukortin kuntosalille ja uima-altaalle, siivosin keittiön kaappeja ja tein listaa siitä, mitä kaikkea tarvitsemme. Kävimme syömässä lounasta Iiron kanssa paikallisessa kanapainotteisessa pikaruokalassa, jossa perheyrityksen kristillinen tausta näkyi sunnuntaikiinniolon lisäksi ylitsevuotavana palveluna, ja mm. roskia ei annettu viedä itse, ja pöydästä tultiin kysymään, haluaisimmeko lisää juotavaa. Löysin kävelymatkan päästä ihan järkevän oloisen ruokakaupan, ja kävimme hakemassa minulle rinnakkaiskortti Iiron tukkukauppajäsenyyteen (kyllä, juuri näin) sekä ostamassa mm. monta kiloa kaurahiutaleita. Päivän aikana toista kymmentä ihmistä kysyi minulta ”How are you?” enkä ole vieläkään keksinyt, mitä siihen pitäisi tarkalleen ottaen vastata (”Thanks” ”Good” vai pelkkä ”How are you” takaisin?). Mutta näistä lisää myöhemmin, sillä nyt pitää hankkia SIM-kortti ja nettiliittymä.
